Chitwana

Viimeinen viikko kaynnistyi maanantaina taalla Nepalissa! Nopeasti on aika mennyt! Oltiin varattu jo lokakuun lopussa pakettilomareissu etela-Nepaliin, Chitwaniin. Chitwanissa on Nepalin vanhin kansallis/luonnonpuisto, joka on perustettu vuonna 1973. Luonnonpuiston alueella on mahdollisuus nahda tiikereita, sarvikuonoja, norsuja, muurahaiskarhuja seka monia lintuja luonnonvaraisina. Erityisen kuuluisa se on norsujen takia, siella on mahdollista nahda vauvanorsuja, paasta norsusafarille ja uittamaan norsuja.

Tiistaina oli viimeinen todella aikainen heratys meilla taalla ja kello soi jo viidelta! Jos olisin nukkunut yksin, olisin nukkunut onneni ohi, koska en kuullut omaa, enka Annan kellon soittoa enka torkutusta! Onneksi Anna heratti minut! Syotiin aamianen yhdessa ja tavarat oli jo illalla pakattu valmiiksi. Kuudelta mentiin ulos hyiseen aamuun odottamaan kyytia, jonka piti tulla hakemaan meita kuudelta. Vaikka ollaan jo kolme kuukautta yritetty oppia nepalilaista aika kasitysta, on se suomalaisesta aikakasityksesta kaukana. Jos ollaan lahdossa jonnekin ja sanotaan, etta kuudelta tullaan hakemaan, on viisi yli kuusi jo myohassa. Soitettiin Rajille, jolta oltiin matka varattu ja han sanoi olevansa kohta perilla ja samassa kaarsi minibussi eteemme.

Pakkauduttiin minibussiin, tai oikeastaan kerrankin oli tilaa riittavasti eika tarvinnut ankeytya! Jokaiselle olisi riittanyt vaikka oma penkkirivi. Matka Thameliin sujui suht ongelmitta, vahan ennen bussille paasya meinasi paikallinen mikrobussi tulla kyljesta sisalle ja meidan kuski ei ollut rauhallisimipia kuskeja. Han blokkasi mikrobussin ja jai sanaharkkaan sen kuljettajan ja rahastajan kanssa. Yritimme kysya Rajilta mista he puhuvat han vain naytti kadella kaikki hyvin. Onneksi matkaa oli sen jalkeen jaljella enaa noin 50 metria. Se meni pienessa kilpa-ajossa mikrobussin kanssa.

Raj saattoi meidat bussille ja antoi tarvittavat liput ja laput meille. Saatiin onneksi paikat bussin etuosasta. Bussissa oli todella kylma ja hytistiin jaassa luita ja ytimia myoten, vaikka oli takki paalla ja monta paitaa. Taukoja oli matkalla vain yksi ja tauko oli Highway Garden restaurantilla, joka muistutti enemman kauhu taloa kuin hotellia. Kaytiin vessassa, mutta mitaan ei oikein tehnyt mieli ostaa kun ravintolassakin oli jo outo haju. Kylmyys jatkui lahes koko matkan ajan. Vasta kun paastiin vuorten valista pois ja maisemat alkoivat muuttua pelloiksi ja kukkulat ja vuoret nakyivat kauempana, tarkeni ottaa takin pois. Jannitystakin riitti matkalle, kun kapealla tiella oli ajanut ojaan paikallisbussi ja jouduimme ohittamaan sen rotkon puolelta. Alhaalla virtasi joki ja renkaiden alle ei jaanyt montaa senttia ylimaaraista. Onneksi siita kuitenkin kunnialla selvittiin.

Chitwanissa oli lammin ja oltiin perilla noin puoli kahden aikaan. Matka oli kestanyt kuusi tuntia kokonaisuudessaan, koska bussi lahti noin puoli tuntia myohassa. Bussilta meidat haki hotellimme jeeppi. Oli aika mahtava istua avojeepin kyydissa, katsella sinappipeltoja ja Himalajan vuoristoa, joka siinsi kaukana horisontissa. Oli jo siina vaiheessa olo, etta on lomalla.

Hotellimme sijaitsi luonnonpuiston laheisyydessa, mutta sen ulkopuolella. Parkside hotel oli hieno, siina oli kaksi rakennusta, toinen majoitukseen ja toinen ruokailuun. Meilla oli alakerrassa kaksi huonetta ja ylakerrassa yksi. Jatimme tavarat sisalle ja lahdimme lounaalle. Totesimme, todella ottaneemme pakettiloman, milla ei tarvitse miettia mitaan, koska ruuat vain ilmestyivat eteemme. Aluksi oli kasviskeittoa ja sen jalkeen kasvispihvi, hoyrytettyja kasviksia ja ranskalaisia. Ruoka oli hyvaa, vaikka ranskalaisia ei tassa maassa osata tehda..

Ruuan jalkeen lahdettiin kavelemaan oppaan, Ramin, kanssa lahiymparistoon. Kaveltiin pienen metsan lapi ja tultiin joelle. Aurinko oli jo aika alhaalla ja kaksi naista oli joella pesemassa pyykkia. Aurinko heijastui joen pinnasta ja maisemat olivat upeat. Kaveltiin pellon poikki norsutalleille ja matkalla ylitettiin pieni oja tukkia pitkin, onneksi pysyin tasapainossa!

Norsuja oli talleilla noin kymmenkunta, jokaisella oli oma katos, jonka alla ne seisoivat. Ne olivat kytketty joko yhdesta tai kahdesta etujalasta paksulla ketjulla jykevaan paaliin kiinni. Norsut olivat intian norsuja, nimensa ne ovat saaneet osittain siksi, koska niiden korva muistuttaa kovasti Intian karttaa. Intian norsuilla vain uroksilla on torahampaat ja naarailla ei ole. Vaikka urosten torahampaat on usein sahattu osittain poikki, etteivat ne vahingoittaisi ketaan tai mitaan.

Kauaa emme ehtineet norsutalleilla olemaan, kun Ram alkoi hoputtaa meita eteenpain joelle. Alkuun emme tajunneet miksi lahdimme niin kiirella, kun otimme innoissamme valokuvia, mutta syy selvisi nopeasti kun tormasimme vastaantulijoihin, jotka myos hoputtivat. Joella oli sarvikuono ruokailemassa. Kun paasimme joelle, oli aivan uskomatonta nahda edessaan noin kymmenen metrin paassa oikea sarvikuono. Sarvikuonoilla ei ole hyva nako ja sen takia ne eivat metsiin juuri tule ja ruokailevat joen vierustoilla tai kahlaavat joessa. Katselimme aikamme 400kg sarvikuonoa ja Ram sanoi, etta jos se lahtee nousemaan rannalle, meidan pitaa lahtea juoksemaan. Jatkoimme katselua, sarvikuono tuli lahemmas rantaa, katsoimme opasta, mutta han ei sanonut mitaan. Sarvikuono nousi rannalle jonkun matkan paassa ja opas sanoi juoskaa!

Tilanne oli jotenkin hupaisa, koska meilla olisi ollut aikaa peraantya, mutta odotettiin siihen asti etta se todella nousi vedesta. Tarkkailimme sita niin pitkaan kuin mahdollista. Vasta kun olimme juosseet laheiseten puiden valiin pysahdyimme ja nauroimme tilanteen epatodentuntuisuutta. Olemme niin lahella oikeaa sarvikuonoa eika siina vaiheessa edes tajunnut tilanteen vaarallisuutta ja riskien mahdollisuutta. Tarkkailimme viela jonkun aikaa puiden suojista sarvikuonoa ja sen ruokailua, se ei ollut onneksi kiinnittanyt meihin mitaan huomiota.

Lahdimme takaisin pain norsujen talleille, matkalla Ram naytti meille pienen kasvin, jonka lehtia koskettaessa lehti meni yhteen tehden namaste tervehdyksen. Kasvin nimi oli kai Mimosa. Se oli pieni ja aika aluskasvillisuutta. Joitain lintuja naimme myos, ainakin yhden kotkan joka liiteli taivaalla. Maisemat muistuttivat kovasti Afrikkaa ja tulikin olo, etta olen Afrikassa enka Nepalissa.

Norsutalleilla naimme, kuinka norsuille tehtiin heinasta ja riisista voileipia. Heinat taiteltiin kupiksi, sisaan laitettiin riisia ja se kierrettiin kiinni heinalla. Kaikki norsujen voileivat tehtiin kasin ja yksi norsu syo 250kg paivassa. Vetta yksi norsu juo noin 90 litraa paivassa ja norsun karsaan mahtuu kerrallaan noin 40 litraa vetta.

Norsutallien jalkeen kaveltiin pienen kylan lapi takaisin hotellille ja olikin jo iltaruuan aika. Auringonlaskua emme ehtineet kunnolla nakemaan, mutta aurinko kultasi todella upeasti vuoristoa horisontissa. Iltaruuaksi oli riisia, papumuhennosta, kasviscurrya ja tulista tahnaa. Ruoka oli muuten hyvaa, mutta riisin sekaan oli laitettu kookoksen paloja! Oli helppoa kun ei taaskaan tarvinnut miettia, mita sita tilaisi.

Ruuan jalkeen meilla lahti kuljetus kohti kylaa lava-autolla. Istuttiin lavalla pimeassa eika oikein nahty mihin meita pomppuista tieta pitkin vietiin. Kohta tulimme kylan keskustaan ja matkalla ohitimme porukan poikia, joilla oli valkoiset housut jalassa. Olimme menossa katsomaan Tharu heimon tanssiesitysta, Tharu heimo on alueen alkuperaisheimo. Totesin muille, etta ovatkohan nuo kohta esiintymassa meille. Ja niinpa kavikin, etta samat pojathan ne olivat.

He esittivat erilaisia tansseja perinteisen rumpumusiikin tahdissa. Osassa heilla oli kepit mukana, joita he rytmikkaasti kalistivat joko yhteen tai toisten keppeihin. Koreografiat oli aika paata huimaavia ja tuntui, etta kohta on jollakin silma puhki tai keppi muuten osuu jonnekin vaaraan paikkaan. Niin ei kuitenkaan kaynyt. Iltaan kuului ryhmatanssien lisaksi muutama yksilotanssi, kahdessa tanssittiin pelkan kepin kanssa ja sita pyoritellen, viimeinen yksilotanssija heilutteli keppia, jossa oli tuli molemmissa paissa. Oli aika upean nakoista. Esityksen jalkeen mentiin samalla lava-autolla hotellille, tilattiin iso kannu kaakaota ja pelattiin korttia.

Keskiviikko aamuna heratys oli seitsemalta. Yo oli ollut paljon lampoisempi nukkua kuin Kathmandussa ja siihen vaikutti myos se, etta nukuttiin Kiiran kanssa siskonpedissa. Aamiaistakaan ei tarvinnut itse valita, ainoastaan juoko teeta vai kahvia. Aamiaiseksi oli paahtoleipaa, munakasta ja perunapaistosta. Aamiaisen jalkeen mentiin jeepilla noin 15 min matka norsusafarin lahtopaikalle. Siella odotteli seitseman norsua, osan selassa oli jo ihmisia.

Norsun selkaan mentiin laiturilta, joka oli norsun korkuinen. Sinne mentiin tikkaita pitkin. Norsun selassa oli puinen kehikka jonka ulkopuolelle laitettiin jalat roikkumaan ja pehmusteena oli patjoja. Yhden norsun selkaan mahtui aina nelja ihmista. Meidan norsun nimi oli Lakikali. Norsun kyydissa hotkyi aika paljon ja tuli olo, etta olisi jossain aallokossa. Nopeasti siihen kuitenkin tottui, eika keikkumista edes huomannut. Ensin mentiin pienen joen yli ennen viidakkoon menoa. Viidakossa nahtiin yksi metsakauris tai joku vastaava puskassa. Kun tultiin ruoho aukealle, alkoi norsuajurimme osoittelemaan ruohikkoon. Siella oli kaksi sarvikuonoa, aiti ja lapsi, jotka olivat ruokailemassa.

Oppaamme vihelteli ja ujelsi muille norsukuskeilla ja hekin keraantyivat sarvikuonojen ymparille. Ruohikko oli todella pitkaa, melkein norsujen korkuista. Norsujen avulla piirittaen he ajoivat sarvikuonot aukeammalle, josta ihmiset nakivat ne paremmin. Meilla kavi todella hyva tuuri, kun tama oli jo toinen kerta kun naimme sarvikuonoja. Jatkoimme matkaa viidakkoon ja siella naimme peuroja. Niiden lahelle emme paasseet, mutta naimme ne selvasti. Norsusafari kesti reilu tunnin. Lopussa norsumme otti kisaa toisen norsun kanssa, vaikka ei sita juoksuksi voi sanoa! Norsun selassa oli yllattavan mukava istua ja norsun iho tuntui todella hassulle, kun sita paasi kokeilemaan. Se oli pienen karhean karvan peitossa, aivan kuin kaktus. Otimme viela joitain kuvia norsujen vieressa ennen kuin lahdimme takaisin hotellille.

Hotellilla meilla oli pari tuntia aikaa vain olla. Menimme katolle mihin paistoi aurinko ja nautimme lammosta lounaaseen asti. Lounaaksi oli nuudelikeittoa ja kevatkaaryleita. Ruuan jalkeen lahdimmekin taysin vatsoin kavelemaan kohti kanoottireitin aloituspaikkaa. Onneksi matka oli vain noin 15 min kavellen. Kanootit oli veistetty yhdesta puusta ja olivat aika isoja. Istuttiin jonossa pienissa tuoleissa, joissa ei ollut jalkoja, mutta selkanoja oli. Joella naimme paljon lintuja, mutta paatarkoitus oli bongata krokotiileja. Joella asustaa kahdenlaisia krokotiileja.

Naimme pari pienta krokotiilia joen pientareella makoilemassa auringossa ja yhden vahan isomman. Lintuja naimme monenlaisia ja erivarisia ja monet tulevatkin bongaamaan erilaisia lintuja Chitwaniin. Meidan ei tarvinnut itse soutaa kanoottia, vaan meilla oli soutaja. Aina hanenkaan ei tarvinnut soutaa kun virta vei mukavasti mennessaan. Oli ihana kuunnella hiljaisuutta ja tuntui, etta kuuli omat ajatukset kunnolla ensi kertaa kolmeen kuukauteen.

Jokiajelu kanootilla kesti noin tunnin ja rantauduimme lahelle norsutalleja, mutta joen toiselle puolelle. Jaktoimme siita suoraan viidakkokavelylle. Ennen viidakkoom menoa saimme kuitenkin ohjeita, miten tulisi toimia, jos kohtaamme villielaimia. Jos kohtaisimme sarvikuonon, meidan pitaisi juosta siksaki, koska ne pystyvat juoksemaan vain suoraan tai sitten kiipeamaan puuhun tai menna ison puun taakse. Jos kohtaisimme villinorsun, pitaisi juosta, koska emme pystyisi kiipeamaan tarpeeksi nopeasti tarpeeksi isoon puuhun. Jos taas kohtaisimme muurahaiskarhun, se haluaisi todennakoisesti repia silmat paastamme ja sille pitaisi taputtaa kasia. Jos kohtaisimme tiikerin pitaisi seisahtua ja katsoa sita silmiin ja peraantya. Jos kohtaisimme minka tahansa elaimen, jolla on poikanen mukana, olisi se agressiivisempi ja pitaisi tehda namaste tervehdys ja toivoa parasta!

Nailla evailla lahdimme viidakkoon. Menimme osin polkuja pitkin, osin umpimetsassa. Lehtia oli paljon maassa ja ne kahisivat mukavasti. Emme juuri nahneet mitaan elamia, muutamaa lintua ja apinaa lukuunottamatta. Maistoimme joitain jannia marjoja, joissa oli iso kivi ja vahan syotavaa ja puiseva maku, mutta jotka olivat hammentavalla tavalla hyvia.

Viidakkokavelyn jalkeen meidan piti kahlata joen yli, otimme kengat ja sukat pois jalasta ja nostimme housun lahkeet. Vesi oli lamminta ja virtaus oli aika kova, mutta vetta oli vain polviin asti. Oli aivan mieletonta kahlata joen yli ja se on ollut ehka ainoa asia, jota olen taalla kaivannut, vesi! Nautin pienesta joen ylityksesta suunnattomasti ja naurettiin, etta tekisi kylla niin mieli menna uimaan. Ylittaessamme jokea alkoi aurinko laskemaan ja piti kiirehtia kenkia jalkaan, jotta ehtisi nakemaan laskun pellolle. Nopeasti aurinko humahti puiden taakse, aivan kuin joku olisi sen sinne narusta vetanyt.

Auringon laskun jalkeen kaveltiin takaisin hotellille ja siella meita odotti ruoka. Ruokana oli dal bhatia, se oli ihan hyvaa, mutta jalkiruuaksi tuotu paikallinen jogurtti hedelmilla vei kielen mennessaan. Ruuan jalkeen tilattiin iso kannu kaakaota ja pelattiin korttia, koska todettiin ettei pimeassa jaksa lahtea kavelemaan mihinkaan ja oli jotenkin niin lomalaisen laiska olo. Seuraavana aamuna odotti viela aikainen heratys.

Torstaina herattiin kuudelta, syotiin aamiainen ja lahdettiin seitsemalta katsomaan vauva elefantteja. Oltiin perilla hyvissa ajoin ja ehdittiin nahda muitakin elaimia, kuten pari kettua ja villisika seka joitain lintuja. Norsut tulivat metsasta kahdeksan aikaan. Ne oli viety sinne aamiaiselle jo viiden aikaan. Ne toivat mukanaan ruohoa. Nama norsut kuuluvat valtiolle, eivatka ne tee toita. Siella kasvatetaan vauvanorsuista isoja. Siella on vain aitinorsuja lastensa kanssa. Norsuja oli yhteensa ehka parikymmenta ja siella oli Nepalin ainoat norsu kaksoset ja maailmassa on vain yhdet toiset norsukaksoset niiden lisaksi. Kaksoset olivat kaksi vuotta vanhoja.

Ihmettelimme vauvoja jonkin aikaa ennen kuin suuntasimme jeepilla hotellille, missa maksoimme juomat ja otimme tavarat ja sitten olikin aika jo menna bussille. Loma oli mennyt todella nopeasti ja ensi kertaan jai odottamaan norsujen kanssa uiminen. Nyt oli bussissa onneksi hieman lampimampi, ei tarvinnut palella. Kotimatkan aikana tuli syotya viimeiset hapankorput, jotka maistuivat suorastaan taivaallisilta. Bussimatka kotiin meni nopeasti ja hyvin ilman suurempia jannitys momentteja. Nyt on enaa nelja yota jaljella hyisessa Kathmandun pakastimessa.

Viimeinen viikko Sanga-sangaissa

Maanantaina kun menin kouluun, ihmettelin miten toimistoon on ilmestynyt monia isoja säkkejä. Niissä näytti olevan vaatteita ja toisessa leluja. Iltapäivällä Esther, meidän täkäläinen koordinaattori ilmestyi koululle tyttärensä ja jonkun miehen kanssa. He keräsivät ensin alakerran pienet lapset toimistoon ja sitten isommat lapset. Kun kaikki lapset oli kerätty toimistoon ja saatu istumaan, Esther selitti heille, että he saisivat lämpimiä talvivaatteita, mutta heidän pitäisi sitten panostaa kouluun ja jatkaa koulussa käyntiä. Vaatteet annettiin vain vakituisesti koulussa käyville. Tällä viikolla on koulussa aloittanut käymään uudestaan kolme sisarusta, jotka olivat pitkään poissa, he saivat vain sukat ja pipot, mutta jos he alkavat käydä säännöllisesti koulussa hekin saavat vaatteet.

Ensin kaikille lapsille jaettiin sukat, lämpimät pörröiset sukat, pipot, pojille siniset tai mustat ja tytöille punaiset. Jokainen lapsi sai myös uuden repun, tähän mennessä osalla lapsista on ollut reppu, mutta osalla tavarat muovipussissa. Lapset saivat jokainen talvipuvun, jossa oli takki ja housut. Ne olivat kaikki melkein samanlaisia ja kun he laittoivat hupun päähän, oli takaapäin mahdoton sanoa kuka kukin on. Oli pakko nostaa lapsen päätä ja kurkistaa hupun sisään, jotta näki kuka siellä on. Puvut olivat siniset ja niissä oli karvavuori.

Lapset hihkuivat onnesta ja harjoittelivat vetoketjun kiinni laittamista sekä pistivät huppua päähän ja pois. Vanhemmat, jotka tulivat hakemaan lapsia, olivat aika ällistyneitä, mutta onnellisen näköisiä. Nimikoitiin lasten reppuja, etteivät ne heti alkuun menisi sekaisin, koska ne olivat samanlaisia, muutamissa eri väreissä. Ja myös, että vanhemmat kotona huomaisivat, että niissä on oman lapsen nimi, ettei niitä ole varastettu mistään.

Tiistaiaamuna nimikoitiin lasten pipoja, kun niitä alkoi löytyä lattialta ja yritettiin neuvoa lapsille, että laittaisivat oman piponsa suoraan reppuun, ettei se huku tai mene sekaisin. Takkeihin kirjoiteltiin myös nimiä, koska aurinkoisena päivänä ainakin yläkerran luokassa on sen verran lämmin, että takki pitää ottaa pois päältä.

Tiistaina aamulla Robina piirsi lasten jalkoja paperille ja Rajesh lähti Estherin kanssa ostamaan kenkiä lapsille. Jokainen lapsi sai uudet tarralenkkarit, jotka olivat oikeasti sopivat. Tähän asti monella on ollut vain sandaalit jalassa. Lapset katsoivat ja kokeilivat innoissaan kenkiä jalkaan ja moni halusi laittaa ne kotimatkalle jo jalkaan. Kengät osoittautuivat vain hieman epäkäytännöllisemmiksi kuin sandaalit aamun hammaspesun aikaan, koska kenkien laitossa menee kauemmin ja lapset eivät tunnista uusia kenkiään vielä niin hyvin. Ylpeitä he silti ovat uusista kengistään.

Kysyin Estheriltä, mistä rahat vaatteisiin, kenkiin ja uusiin leluihin ovat peräisin. Hän kertoi, että oli saanut Suomesta lahjoituksia, joilla pystyi kustantamaan lapsille vaatteita. Sovittiin, että tekisimme ison kiitoskortin ja siihen liittäisimme valokuvia lapsista uudet vaatteet päällä. Naureskelin vain, että minulla ei ole kuin kaksi päivää enää harjoittelua jäljellä, mutta onneksi kortin tekemiseen ei mene kauaa. Torstaina isommat lapset piirsivät kuvia kiitokseksi vaatteista. Ne joko lähetettäisiin Suomeen tai sitten niistä lähetetään valokuvat.

Torstaina jossain vaiheessa aloin ihmettelemään miksi ei ole alettu valmistaa ruokaa. Teetä kyllä juotiin päivällä, mutta kun kello tuli kaksi ja koulu loppui, totesin, ettei lounasta tule. Lähetin lapset alakertaan ja he saivat siellä samosat eli pasteijaa muistuttavat tuliset pienet ”leivokset” ja suolaista donitsi rinkilää muistuttavat jutut. Kaasu oli vain päivällä loppunut ja sitä ei saatu kun vasta iltapäivällä, joten ei pystytty valmistamaan ruokaa. Toisaalta pieni vaihtelu tekee välillä hyvää. Onneksi noita ei kuitenkaan joka päivä ole, vaikka ne hyviä olivat, mutta ne paistetaan upporasvassa. Itsekin otin, kun oli niin kova nälkä ja vitsailin jälkikäteen muille, että näinköhän toiseksi viimeisenä viikonloppuna saan vielä ruokamyrkytyksen tai jotain, koska ne olivat varmasti ostettu jostain läheisestä katukeittiöstä. Onneksi mitään ei tullut. Ja hyviä ne olivat! Se vain harmitti, että viimeinen linssiriisipapupuuro oli ollut tiistaina. Sitä tulee kyllä ikävä.

Vaan eipäs ollutkaan! Perjantaina oli yllätys ja minun viimeisen päivän kunniaksi lapsille tarjottiin lounas koulussa ja se oli sitä puuroa! Lapset piirtelivät aamulla ja minä tein kiitoskorttia vaatteista, johon liimasin valokuvia. Kahdentoista jälkeen syötiin lounas ja puoli yhden jälkeen keräännyttiin alakertaan kaikki. Lapset lauloivat muutamia lauluja ja heille selitettin, että on minun viimeinen päiväni Sanga-sangaissa. Laulun jälkeen minulle tehtiin tikha otsaan tuomaan hyvää onnea ja minulle pidettiin nepaliksi kolme kiitospuhetta. Onneksi niistä pääpointit käännettiin minulle. Kun olin saanut tikhan otsaani Rajeshilta, Soilelta ja Robinalta, sain tehdä tikhat jokaiselle lapselle.

Tikhan tekojen jälkeen sain palautepaperit, suosituskirjeen ja kolme lasten tekemää kiitoskorttia. Näiden jälkeen jaoin lapsille suklaata ja he saivat lähteä kotiin. Oltiin oltu yliaikaa melkein puolituntia. Sitten oli vielä hyvästien sanominen Rajeshille, Soilelle ja Robinalle sekä Annikalle. Oli outoa lähteä kävelemään viimeistä kertaa pois koululta ja sanoi viimeisen kerran ”namaste” lapsille. Nyt on jo kahdet hyvästit takana tältä matkalta..

Täällä on alkanut jo tulemaan kylmät yöt ja päivisinkin on viileämpi ja täkäläiset käyttävät jo talvitakkeja. Päivällä lämpötila on +20 asteen hujakoilla, mutta illalla se laskee +10 tai alle ja kivitalot vain hohkavat kylmyyttä lisää. Joitain turisteja näkee menevän shortseissa ja t-paidassa, mutta itsekin olen tainnut tottua tähän kylmyyteen ja nepalilaistua, että päivisin helposti on kaksi paitaa ja neule ja aina aamuisin villafleecetakki ja huvi sekä lapaset. Auringossa on kohtalaisen lämmin, mutta varjossa kylmä.

Taloissa ei ole minkäänlaista lämmitystä ja ne ovat kivestä tehtyjä ja tuntuu, että ne hohkaavat kylmyyttä. Iltaisin kun tullaan kotiin, ei ulkoilma tunnu muuttuvan mihinkään. Päivällä tuntuu välillä, että ulos aurinkoon pitää mennä vain lämmittelemään, koska sisällä on niin kylmä. Vaatteiden vaihto iltaisin ja aamuisin on aika tuskaa, koska ei millään haluaisi vähentää vaatetta pois. Öisin nukun peiton ja fleece huovan alla ja vaatteita olen lisännyt tasaiseen tahtiin.

Viime yönä tuli uusi vaate-ennätys, kun oli fleecehousut, tavalliset pitkikset ja olohousut, aluspaita fleecepaita, pitkähihainen, buffi kaulassa, kahdet villasukat, fleece vuoriset lapaset ja pipo. Eikä ollut yhtään liian kuuma. Taisi olla ensimmäinen yö taas hetkeen, kun ei paleltanut ollenkaan ja nukuin todella hyvin. Onneksi kylmiä öitä on jäljellä enää kahdeksan, koska kaksi yötä saamme viettää etelä Nepalissa Chitwanin luonnon puistossa. Siellä pääsemme kanoottiajelulle krokotiilien sekaan ja norsun selkään, jota olen odottanut ehkä noin kymmenen vuotta elämästäni!

Pokhara ja Sarangot

Kiiran kanssa paatettiin lahtea Pokharaan viela kolmannen kerran, koska nakemista jai. Ostettiin lentoliput tutun tutun kautta ja suhteillahan saa tassa maassa aina vahan alennusta ja kaverihintaa. Niin oli tallakin kertaa ja lahti hinnasta melkein puolet pois. Matka-ajasta lahti bussiin verrattuna 7h pois, koska lento Pokharaan kestaa vain 25 min.

Perjantai aamuna lahdettiin reput pakattuina taksilla kohti Kathmandun lentokenttaa. Matka kesti puoli tuntia, ei onneksi ollut kovia liikenne ruuhkia. Oltiin kentalla hyvissa ajoin ennen lennon lahtoa. Ensin jonotettiin hetki ensimmaiseen turvatarkastukseen, laukut ja reput piti laittaa lapivalaisulaitteeseen, mutta niita sullottiin sinne sellaisella tahdilla, etta ei varmasti kukaan voi erottaa mitaan niista.. Sitten itse mentiin metallinpaljastimen tai ainakin jonkun portin, kuka tietaa onko se taalla oikeasti edes paalla, ja sen jalkeen vartija suoritti ruumiintarkastuksen.

Lentokentalla piti maksaa veroja erikseen 170 rupiaa per henki. Sen jalkeen vasta pystyi menemaan lipputiskille nayttamaan lippuja. Saatiin pitaa reput mukana, ei tarvinnut laittaa niita onneksi ruumaan. Saatiin boarding passit, niissa ei ollut mitaan istumapaikkoja, meille vain todettiin etta yritatte paasta sitten hyville paikoille, jos haluatte nahda vuoret. Mentiin seuraavaan turvatarkastusjonoon, josta paasi lahtoaulaan. Tarkastuksessa piti avata reppu, nainen kurkisti avonaisesta repusta sisaan ja paasti eteenpain. Laukkuuni han ei edes vilkaissut. Ennen toiselle puolelle paasya tehtiin viela toinen ruumiintarkastus.

Meille oltiin sanottu, etta Pokharan lennot ovat olleet myohassa siella olleen huonon ilman takia ja meidankin lento saattaisi olla myohassa. Istuttiin penkille odottelemaan. Vahan vaille yhtatoista tuli kuulutus, etta lentomme lahtee ja meita pyydettiin siirtymaan portille numero kaksi. Siella sentaan oli kaksi eri porttia, mista lentoja lahti. Portilla tehtiin viela kolmas ruumiintarkastus ja boarding passeista repaistiin osa pois kuin jostain paasylipuista. Meidat ohjattiin bussiin, jolla meidat vietiin koneelle.

Kone oli pieni, ehka 30 paikkainen. En ole koskaan aikasemmin lentanyt pienkoneella ja kylla vahan jannitti kun kavuttiin koneen kyytiin. Toisella puolella konetta oli yksi penkkirivi ja toisella puolella oli kaksi penkkirivia vierekkain. Mentiin vierekkaisille paikoille istumaan koneen oikealle puolelle. Heti alussa ennen koneen lahtoa jaettiin pienet napostelupussit meille, siella oli kolme karkkia, pahkinapussi ja pumpulia korviin. Kun kone lahti rullaamaan kiitorataa pitkin lahtokiitoradalle alkoi jannitys nousta. Nousu meni kuitenkin hyvin ja pehmeasti eika tarvinnut edes pumpuleita tunkea korviin.

Lennon aikana ehti syoda kolme imeskelykarkkia ja juomaan pienen lasin cocista. Koko matkan ajan nahtiin ikkunasta Himalajan vuoristo, joka meni nauhana pilvien valissa! Maata ei meinannut nakya ollenkaan, mutta vuoret nakyivat ja niiden ylapuolella oli vain pilviharsoa ja sinista taivasta! Harmi etta naista nakymista ehti nauttia vain 24 min. Sitten laskeuduttiinkin jo Pokharaan! Lasku meni hyvin ja pehmeasti, mutta kylla tuntui etta talojen paalle laskeudutaan kun taloja oli niin lahella kiitorataa ja lentokenttaa! Pokharan kentta oli pienempi kuin Kathmandun ja kaveltiin vain aulan lapi ulos ja otettiin taksi Gauri Shankar guest houselle.

Gauri Shankarissa oli pihalla Harka istumassa, yksi omistajista ja han otti meidat iloisesti vastaan ja halasi vaikka edellisesta kerrasta oli kaksi viikkoa kun oltiin nahty. Han vei meidat huoneeseemme, vaikka tiesimme mika huone meilla on ja missa se on. Jatettiin tavarat huoneesen ja lahdettiin lounaalle, koska kello oli noin 12. Mentiin lounaalle samaan paikkaan, missa oltin edellisella kerralla oltu paivallisella lauantaina, koska sielta sai Chicken butter masalaa! Chicken butter masala on kanaa todella hyvasa mausteisessa, mutta ei liian tulisessa kastikkeessa!

Lounaan jalkeen kierreltiin kauppoja ja tehtiin muutamia koru ja huiviostoksia. Kaytiin taas samalla huivikauppiaalla, jolla olemme aikaisemminkin kayneet. Talla kertaa hanen vaimonsa oli kaupassa ja hanen kanssaan oli hankalampi neuvotella hinnasta ja mies oli meille sanonut joistain huiveista eri hinnan. Lopulta nainen meni hakemaan miestaan ja jonkun ajan kuluttua mies ilmestyi takahuoneesta pyyhepaalla ja partavaahdon rippeet naamalla neuvottelemaan meidan kanssa! Meni vahan jauhot suuhun, mutta saatiin silti hyvat hinnat neuvoteltua, mutta ei menty enaa uudestaan ainakaan talla reissulla siihen huivi kauppaan!

Paastyamme takaisin Gauri Shankariin vietiin tavarat huoneeseen ja silla aikaa olivat Ganga ja Sujan, trekkikaverimme tulleet myos jo guest houselle. Kysyimme mita tarvitsemme mukaan, koska emme tienneet muuta, kuin etta oltaisiin menossa Sarangotiin ja katsomaan auringon nousua ja kaytaisiin molempien poikien kotona. Pakattiin yhteen reppuun tavarat Kiiran kanssa ja otettiin laukut, seka pieni paketti Hide and Seek-kekseja, joihin olemme koukuttuneet. Ganga kantoi meidan repun, meidan ei tarvinnut itse kantaa sita.

Kaveltiin noin 10 min matka bussille, vaikka matka kesti meilla ehka vahan enemman, koska matkalla oli kojuja, joita jaimme katselemaan. Bussilla mentin ehka 10 min matka ja kun hypattiin pois, ihmeteltiin Kiiran kanssa milla tasta jatkamme, koska emme olleet tulleet juuri lahemmas Sarangotia. Gangan sedalla oli tienristeyksessa kauppa ja hanella oli myos taksi, jonka han haki jostain. Koko taksin hakemiskuvio jai meille vahan epaselvaksi, mutta hanen setansa kuitenkin ajoi meidat vuorelle. Matka kesti noin 30 min, tie oli paikoin kapea ja huonossa kunnossa, mutta onneksi ei ollut paljoa liikennetta. Maksettiin matkasta 500rs, pieni korvaus vaivannaosta hanelle.

Kun autolla ei paassyt enaa eteenpain otettiin tavarat ja jatkettiin jalkaisin. Yllattaen aloimme kapuamaan portaita, mutta onneksi oli viileampi niin oli mukavampi nousta. Portaistakin oli jo mukavat nakoalat alas Pokharan laaksoon, eika portaiden kiipeaminen kestanyt kuin puolisen tuntia. Matkalla oli kojuja, joissa myytiin koruja ja aina kun mentiin jonkun kojun ohi, vaikka emme olisi katsahtaneetkaan kojuun, kuului jostain "namaste!". Puolen tunnin nousun jalkeen tulimme yhdelle guest houselle, mista otettiin huoneet. Ensin meille ehdotettiin yhta huonetta, mutta siina ei kai ollut vessaa ja Ganga pyysi toista huonetta meille. Toinen oli vahan isompi ja siina oli oma vessa. Huoneessa oli pari sanky ja oltiin Kiiran kanssa ihan innoissaan, etta nukutaan vierekkain kuin yokylassa, koska Kathmandun kodissa emme ole huonekavereita.

Jatettiin tavarat huoneesen ja mentiin ottamaan teeta, koska ilta alkoi viilentymaan ja pimenemaan. Mentiin ylakerran tasanteelle reunapoytaan, huomattiin kylla etta poydan alla nukkui koira, mutta ei siina vaiheessa kiinnitetty siihen sen kummempaa huomiota. Saatiin masala teet ja istuttiin ja juteltiin, kun yht'akkia poydan alta alkoi kuulumaan matalaa vihaista murinaa. Samassa alkoi tulla mieleen, etta koira ei paase pois sielta ja voi kayda kohta jonkun nilkkaan kiinni! Noustiin poydasta pois ja koira tuli myos, tasanteella oli toinenkin koira ja koirat arhentelivat keskenaan. Koiria yritettiin ajaa pois, mutta toinen koirista palasi aina meidan poydan alle ja teki sen kahdesti todella huomaamatta. Taas akisti tunsi jotain pehmeaa jaloissa ja sitten murinaa. Noustiin poydasta akisti viela pariin kertaan ennen kuin koirat saatiin kokonaan hatisteltya pois.

Vaihdettiin alakertaan sisalle istumaan, ei siella hirveasti lampimampi ollut, mutta ei tuullut ja sahkotkin tulivat kohta. Tilattiin iltaruuat, otettiin Kiiran kanssa chowmeinit ja Ganga ja Sujan Dal bhatit. Pelattiin korttia sen aikaa kun ruoka tuli. Kun ruoka tuotiin oli siina taas pieni mistake. Meille tuotiin kaksi keittoa ja pitsa, joka oli ehka 15 cm halkaisijaltaan.. Ne olivat toisen poydan tilaukset, mutta olisivat varmasti olleet paremmat kuin meidan chowmeinit. Ne olivat aika suuri pettymys. Nuudelit olivat ehtineet jaahtya ja kasviksetkaan siina eivat olleet hyvia. Onneksi kuitenkin nalka lahti ja annos oli iso.

Ruuan jalkeen yritettiin opettaa joitain suomalaisia laululeikkeja, mutta taidettiin vain nayttaa koomisilta ja saatiin yleisoakin.. Taivas oli illalla pilveton ja tahdet nakyivat selvasti. Kuukin nakyi, vaikka se olikin vaarin pain oleva puoli kuu. Pokharan laakson valot nakyivat todella kauniisti alhaalla ja tuntui kuin yla- seka alapuolella olisi ollut tahti meri!

Lauantai aamuna herattiin 5.15 ja lahdettiin puoli kuuden jalkeen kapuamaan portaita nakoalapaikalle huipulle. Kapuaminen kesti ehka 10 min, mutta se meni nopeasti kun oli niin viilea, etta oli jopa mukava nousta portaita! Saatiin hyvat istuma paikat nakoalapaikalta, siella oli muitakin turisteja meidan lisaksi. Ainakin saksalaisia ja japanilaisia, joilla oli isot hienot kamerat mukanaan. Huippu on samalla myos pieni sotilasalue, mutta ei se juurikaan nakynyt muualla kuin alueelle tultaessa.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, ja taivas alkoi varjaantya punertavaksi. Puna levisi pikkuhiljaa ja edessamme oli lahes pilveton taivas ja naimme Annapurna vuoristoa, samaa jota olimme jo trekilla ihailleet! Vuorten lumiset rinteet alkoivat hiljalleen varjaantya punertaviksi sita mukaa, kun aurinko nousi. Meilla kavi kerrankin hyva tuuri, kun naimme kunnolla vuorijonon ja auringon nousevan niiden ylle. Auringon noustua, lahdimme takaisin majapaikkaamme aamiaiselle. Vatsassa jo kurnikin kovasti ja tilasimme puuroa hedelmilla, teeta ja tiibetin leipaa puoliksi.

Saimme jonkun aikaa odottaa aamiaista, mutta puuro oli kylla odottamisen arvoista! Syomme kotona joka aamupuuroa taalla ja trekilla soimme puuroa, mutta tama oli ehdottomasti paras! Itsessaan puuro oli jo todella hyvaa, mutta siina oli banaania, omenaa ja mandarinia! Se maistui niin hyvalle. Aamiaisen jalkeen lahdettiin kavelemaan tieta pitkin, joka oli muhkurainen, mutta ei ainakaan ollut nousua eika laskua. Kaveltiin nepalilaista maaseutua pitkin. Naimme matkalla kuinka peltoja kynnettiin kahden puhvelin avulla, suoraan kuin jostain Kalevalasta! Ihmiset olivat paivapuuhissaan, kuka kantoi heinaa ja kuka pesivaatteita.

Kaveltiin noin 1,5-2 tuntia ennen kuin tultiin pienelle lammelle, joka oli aika lahella Gangan kotia. Lammen aaressa oli naisia ja lapsia pesemassa vaatteita ja pestyt vaatteet olivat puskissa, puissa tai nurmikolla kuivamassa. Vesi naytti aika likaiselta, mutta kesaisin he kuulemma uivat lammessa. Lampi vain on todella syva ja vaatinut joitain hukkuneita. Kaytiin ostamassa kioskista Kiiran kassa suklaapatukoita viemisiksi lapsille.

Gangan perheen koti oli tyypillinen nepalilainen maalaistalo, savesta tehty seinat ja lattia, katto oli puurimoja. Talossa oli yksi huone, mika oli tavallaan jaettu kahteen osaan. Ovelta katsottuna oikealla puolella oli kaksi sankya vastakkain ja niiden valissa pieni kaappi. Vasemmalla puolen taloa oli lipasto, jonka paalla oli televisio ja ovea vastapaata oli avohyllykko, jossa sailytettiin parhaita astioita. Gangan isoaiti, aiti ja isa seka naapuruston eli sukulaisten lapset tulivat tervehtimaan meita. Lapsia vahan ujostutti, eika vanhempienkaan kanssa ollut yhteista kielta, koska heilla ei ole minkaanlaista koulutusta. Annettiin lapsille suklaapatukat, osa heista oli hyvin ujoja, mutta muutama oli rohkeampi. He soivat hyvalla ruokahalulla suklaapatukat.

Meille tarjottiin teeta heidan parhaista posliinikupeistaan ja sen jalkeen lounas, myoskin parhaista astioista. Soimme Kiiran kanssa kahdestaan, meille annettiin jakkarat missa istua ja poytana toimi toinen sangyista. Ruokana oli dal bhatia ja sita oli paljon! Dal bhat oli parasta, mita olemme kumpikaan matkan aikana maistaneet ja oli jotenkin todella koskettavaa, kun perhe tarjosi meille ruuan vahastaan, koska ei heilla hirveasti ylimaaraista ole! Perheella on muutamia vuohia, kanoja ja puhveli. Tapasimme myos Gauri Shankarin omistajan tytot, he asuvat Gangan naapurissa, Harka on Gangan seta. Harka kay kotona noin kerran viikossa, koska matka on sen verran pitka.

Kun olimme syoneet, menivat Ganga ja Sujan syomaan muun perheen kanssa ja Gangan sisko, 13-v ja Harkan vanhempi tytar 14-v, jaivat pitamaan meille seuraa. Juteltiin tyttojen juttuja, he kertoivat etta haaveilevat molemmat sairaanhoitajan urasta. He ihastelivat kovasti hiuksiamme ja paitojamme. Kun pojat olivat syoneet, sanoimme heipat ja lahdimme jatkamaan matkaa. Tytot tulivat saattamaan meidat tielle asti ja Harkan tytar antoi kadestaan minulle ja Kiralle ohuet kultarenkaat. Annoin omasta kadestani molemmille hopeiset vahan paksummat rannerenkaat, olin jo aikaisemmin miettinyt, etta voisin antaa ne tytoille.

Jatkettiin kavelya muhkuraisella tiella toiset noin 1,5-2 tuntia, ennen kuin tulimme "ihmisten ilmoille". Tie oli jo asfalttipaallysteinen ja siina kulki busseja. Odoteltiin bussia jonkun aikaa ja kun se tuli oli se aivan taysi. Rahastaja kysyi ankeammeko sisalle vai menemmeko katolle, katsahdimm Kiiran kanssa toisiimme ja totesimme yhteen aaneen katolle. Niinpa kapusimme metallitikkaita pitkin katolle. Katolla oli metalliputkista tehty tasanne ja pienet noin 20 cm reunat. Ei ollut mukavuudella pilattu, mutta aika huippua muuten. Ei ainakaan ollut kuuma eika tullut paha olo! Viima kavi vahasen, mutta se oli kylla taysin sen arvoista. Matka kesti noin 25 min ja kun meidan piti pysahtya ei rahastaja kuullut sita ja menimme hieman ohi siita missa meidan piti jaada. Ja pysakkejahan taalla ei juurikaan tunneta..

Kun bussi lopulta pysahtyi, kavuttiin alas katolta maksettiin ja kaveltiin jonkun matkaa taaksepain. Kavuttiin piennarta ylos ja mentiin jonkun pienen pellon lapi ja toinen pieni jyrkka kumpare ylos ja tultiin tielle akisti. Alue muistutti jollain tapaa esikaupunki aluetta. Sujanin talo oli vahan isompi kuin Gangan, eika ollut niin maalaistalo. Heilla oli enemman huoneita ja Sujanilla oli omassa huoneessaan televisio. Istuttiin etupihalla muovisilla tuoleilla ja naapuruston lapset kavivat meita ihmettelemassa. Sujan asuu aitinsa ja siskonsa, 15-v, kanssa, heidan isansa tyoskentelee Lahi-idassa ja kay harvoin kotona. Naapurissa asuu Sujanin isovanhemmat. Sujanin aiti on Gangan isoaidin sisko. Sukulaissuhteista ei taysin paasty selville, mutta tama meille selvisi. Juotiin mustaa teeta ja jotain yritettiin jutella poikien kaantaessa.

Lahdettiin kuitekin jatkamaan matkaa ja kaveltiin laheiselle buddhatemppelille. Siella piti ottaa kengat ja sukat pois jalasta sisaan mennessa ja kivilattia oli ihan tajuttoman kylma. Temppeli oli ihan hienon nakoinen ja siella oli jauhoista tehty joku varikas rakennelma. Meille ei vain oikein selvinnyt oliko silla jokin muukin funktio kuin koristeena olo. Temppelilta lahdettiin tien varteen ja talla kertaa tuli bussi juuri sopivasti. Sekin oli taysi, mutta meille oli heti selvaa etta mennaan katolle. Taman bussin katolle oli vain hankalampi paasta koska tikaat alkoivat ylempaa. Hyvin kuitenkin paastiin sinne ja matka oli vahan lyhyempi, noin 10 min. Vaihdettiin toiseen bussiin, pieneen Hiaceen ja siella saatiinkin sitten istua Kiiran kanssa sylikkain. Jaatiin bussista pois Gangan sedan kioskin luona.

Tuntui hassulta olla taas samassa lahtopisteessa, kun reilua vuorokautta aikaisemmin oltiin lahdetty sielta. Meilla oli Kiiran kanssa kova suklaavajaus ollut koko paivan, koska oltiin otettu liian vahan kekseja mukaan, joten ostettiin kioskilta suklaakekseja. Kioskilta kaveltiin Gangan omalle asunnolle noin 5 min matka. Han asuu toisen pojan kassa ja huoneessa oli yksi patja lattialla ja toinen matalan sangyn paalla. Huoneessa oli pieni naulakko ja koulukirjoja sankyjen valissa seinan vierustalla. Heilla on kaytossaan yhteisvessa ja -keittio. Gangan osuu vuokrasta on 2000rs eli noin 20 euroa, mutta taalla se on iso raha opiskelijalle ja muutenkin.

Mentiin takaisin Gauri Shankariin ja vietiin tavaramme sinne, reppu jota pojat olivat koko paivan kantaneet. Lahdettiin syomaan, vaikka oli outo tunne, etta on samaan aikaan nalka ja taysinainen olo, koska oli paivalla syonyt niin paljon! Loydettiin kiva ja halpa ravintola, otettiin Kiiran kanssa thukpat eli nuudeli keitot, kun ajateltiin ettei nyt niin paljoa tarvitse. Ainoa, etta thukpa oli suurin ja paras mita olemme matkamme aikana syoneet. Niin oli taas vatsat taynna ja vasytti.

Ruuan jalkeen mentiin Kiiran kanssa vastapaiseen supermarkettiin etsimaan Gangan siskolle, Harkan tyttarelle ja Sujanin siskolle jotain pienta kivaa kuten kynsilakkoja yms. Ekasta eika tokastakaan kaupasta loytynyt mitaan, mutta kouluttiin kaikki pienet marketit lapi ennen Gauri Shankaria ja loydettiin lopulta kynsilakat, huulirasvat ja kasvonpuhdistus aineet. Lapsille ostettiin karkkia. Annettiin pussit pojille, etta voivat vieda mukanaan. Heille tuollaiset tuotteet ovat kalliita.

Sunnuntaina syotiin aamiainen Gauri Shankarissa, puuroa hedelmilla ja mustaa teeta. Aamiaisen jalkeen lahdettiin kakkos aamiaiselle pieneen leipomoon, otettiin kahvit ja kanelikierteet seka suklaabanaanikakun pala puoliksi. Istuskeltiin kahvilla pitkaan ja lopulta lahdettiin valumaan kohti Gauria kauppojen kautta. Tehtiin viela viimeiset koruostokset. Gangalla ja Sujanilla oli koulua, naimme heidat vasta puolen paivan aikaan. Puoli kahden aikaan piti alkaa lahtea lentokentalle, koska lento lahti kolmelta. Sanoimme heipat Harkalle ja Ramille, joka on toinen omistajista ja he jo kyselivat, koska olemme tulossa takaisin.

Ganga ja Sujan saattoivat meidat kentalle ja oli outoa sanoa hyvastit, koska nama olivat ensimmaiset matkan aikana. Tasta alkaa hyvastien jattaminen ja huomaa, etta matkan loppu alkaa haamottamaan koko ajan lahempana. Lento lahti noin puoli tuntia myohassa. Pokharan kentta oli pienempi ja siella oli vain yksi ruumiintarkastus ja laukkuja ei katsottu tai lapivalaistu ollenkaan. Kentalla ei ollut kuin yksi ovi, mista kaveltiin koneelle joka odotti muutaman kymmenen metrin paassa. Istuttiin takaisin mennessa samoilla paikoilla, mutta nahtiin silti vuoret koneen vasemmalla puolella koko matkan ajan. Oli vielakin aivan uskomatonta nahda vuoret niin lahelta ja niin isoina. Lento meni hyvin ja kesti saman 25 min kuin mennessa.

Koe, piknik ja Pokhara

Harjoittelussa elämä on sujunut tasaiseen tahtiin, olen saanut olla isompien oppilaiden kanssa, kun Annika on halunnut olla alakerrassa pienempien kanssa. Paivat ovat kutakuinkin samanlaisia, lapset kopioivat vihkoihinsa sanoja tai lauseita. Harjoitteluni aikana olemme opetelleet ruuminosia, värejä, muotoja, eläimiä ja vaatteita. Marraskuun alussa Rajesh ilmoitti, että lapsille pidetään kokeet parin viikon päästä ja me tekisimme kokeet heille. Siinä vaiheessa taas huomasin, että täällä tarvitaan opettajia, enkä itse opiskele edes sellaiseksi. Laadittiin kaksi koetta yhdessä Robinan kanssa yläkerran ryhmälle, pienemmille helpompi ja isommille vaikeampi.

Alakerrassakin oli kokeet samana päivänä, mutta meillä kaikilla oli yksi ongelma kokeiden kanssa. Kaikista kokeista tuli lopulta liian vaikeita. Yläkerrassa lapset osaavat suullisesti nimetä värit, ruumiinosat, eläimet ja kaikki, mutta kirjoittaminen tökkii. Se johtuu siitä, koska he ovat tottuneet vain kopioimaan kirjaimia, eivätkä opi sanoja niistä. On vaikea yrittää selittää asioita, kun he eivät ymmärrä englantia ja Robinakaan ei puhu niin hyvää engalntia. Robinakin on opiskelija, joten yläkerrassa ei ole yhtään täysin pätevää opettajaa.

Keskiviikkona, koepäivänä kävin aamulla ottamassa kopiot kokeista lapsille. Odotettiin, että kaikki tulevat paikalle ja aloitettiin koe. Tuntui niin oudolle pitää koetta kun lapset istuvat lattialla normaalisti ja keskittymiskyky on osalla tavallisella tasolla. Heille oli kyllä kerrottu kokeesta, mutta en usko että kukaan on sanonut, että siihen pitäisi opetella asioita vihosta. Lapset ovat nopeita kopioimaan sanoja ja vaikka piirretään aina kuva viereen tai Robina selittää mitä sana tarkoittaa, lapset vain kopioivat. Tämä tuotti kokeessa ongelmia.
Suurin osa yläkerran lapsista teki helpomman kokeen, siinä piti yhdistää ruuminosa sitä tarkoittavaan sanaa, kirjoittaa numerot englanniksi 1-10, nepaliksi kirojoittaa jotain. Harva osasi sitäkään tehdä tai keskittyä. Isompien lasten kokeessa piti kirjoittaa väri laatikon viereen, joka oli sisältä väritetty, piirtää eri muotoja, kirjoittaa eläimen nimi jonka olin piirtänyt ja kirjoittaa eri ruumiin osia tikku-ukolle. Isommat pärjäsivät vähän paremmin, mutta kukaan ei hyvin. Totesimme jälkikäteen Robinan kanssa, että täytyy järjestää uusi suullinen koe.

Koulussa halutaan palkita ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tulleet lapset palkinnoilla. Meille ei vain selvinnyt järjestys, koska koe ei ollut oikein toimiva. Suullisen kokeen järjestämisestä en tiedä, mutta Robinan kanssa opittiin ainakin, että pitää ottaa toisenlaisia opetuskeinoja käyttöön, jotta saataisiin lapset ajattelemaan eikä kopioimaan.

Olen tehnyt lapsille väritystehtäviä piirtämällä kuvien ääriviivoja paperille ja käynyt kopiomassa niitä sitten lapsille. He ovat tykänneet kuvista todella paljon. Lasten piirrustustaidot ovat monesti paljon länsimaalaisia tai täkäläisiä rikkaampia lapsia alempana. Heillä ei ole kotona aina rahaa edes ruokaan, joten paperin ja kynien hankkiminen on iso asia monelle. Siksi on ihana katsoa kun he nauttivat piirtämisestä ja värittämisestä. Piirrustuskuva valikoima on tällä hetkellä kuuden kuvan kokoinen, siitä löytyy pupu, nalle, lammas, auto, vene ja kala. Kala on ollut lasten ylivoimaisin suosikki.

Koepäivän jälkeen torstaina oltiin suunniteltu lapsille piknik. Tavattiin koululla 10.30 ja lapset olivat pukeutuneet hienosti. Vaikka monella ei ole varaa juurikaan ostaa vaatteita, moni lapsi näytti laittaneen parhaat päällensä. Jokainen lapsi oli innoissaan ja hyppi ja pomppi, eivätkä he meinanneet pysyä nahoissaan. Mukana oli 18 lasta, minä, Annika, Robina, Soile, australialainen tyttö, Rajesh, hänen vaimo, äiti ja tytär sekä kaksi muuta naista. Meillä oli pikku bussi käytössä, johon ahtauduimme. Lapsia oli yhdellä penkillä aina kolme plus yksi aikuinen. Tavaraa oli aivan järkyttävä määrä mukana, kun oli ruokaa, istuin alustat ja astiat ja muut.

Nepalilainen piknik on aivan oma lukunsa! Matka piknik paikalle ei kestänyt kauaa, vietimme piknikiä puistoalueella, mutta eihän nepalilainen piknik ole mitään ilman pientä kiipeämistä. Tavaroiden kantaminen oli oma osuutensa. Meillä oli tarkoituksena syödä piknikillä aamiainen välipala ja lounas! Ajattelin suomalaiseen tapaan, että nämä ateriat koostuvat helpoista eväistä, mutta ei Nepalissa! Meillä oli mukana kaasupullo, kaasuliesi, patoja ja kattiloita sekä ruokaa vuori.

Kun pääsimme piknik paikalle, lapset olivat kuin pieniä villivarsoja kevät laitumella. Lapset saivat vapaasti leikkiä sillä aikaa kun aamiaista valmistettiin. Lapset olivat innoissaan kun Annika oli tuonut saippuakuplia Saksasta. Puhallettiin niitä ja lapset yrittivät hajottaa kuplia. Osa pelasi jalkapalloa ja osa hyppi hyppynarua. Aamiaiseksi meillä oli paahtoleipiä hillolla, kananmunia ja lämmintä maitoa. Ruoka maistui todella hyvälle ulkona retkellä! Lämmin makeutettu maitokin oli hämmästyttävän hyvää!

Aamiaisen jälkeen lapset jaettiin neljään pienempään ryhmään, keltaiseen, punaiseen, vihreään ja siniseen taloon. Lapset kisasivat ryhmissä ensin keskenään ja jokaisen ryhmän voittajat vielä keskenään. Ensimmäinen kisa oli marmolikuulan kuljetus lusikalla, jota pidettiin suussa. Minun ryhmäni voitti kisan! Seuraavassa kisassa piti potkaista pallo pieneen kivistä tehtyyn maaliin. Kisa oli tiukka, mutta minun joukkueeeni voitti senkin kisan! Voittajat saivat pienet palkinnot, ensimmäisestä kisasta voittaja sai värikynät lahjaksi ja toisesta kisasta voittaja sai pieniä kyniä.

Ennen lounasta oli välipalaksi banaania ja tuntui niin hullulta kun banaanin kuoret vain heitettiin pusikkoon, vaikka ne maatuvatkin. Välipalaa ennen tanssittiin nepalilaisen musiikin tahdissa, koska meillä oli mukana pieni kasettisoitin ja iso vahvistin. Yhdistelmä oli asteen verran koominen. Välipalan jälkeen lapset leikkivät piirileikkiä, jossa kiersi sanomalehdistä kääritty nyytti. Aina kun musiikki lakkasi, lapsi jonka kohdalla nyytti oli, sai avata yhden kerroksen, josta löytyi suklaata. Kun lapsi oli saanut suklaan, hän meni pois pelistä.

Lounasta oli aloitettu valmistamaan jo heti saapumisen jälkeen muun muassa perunoita kuorimalla. Lounaaksi oli nepalilaiseen tyyliin keitettyä riisiä, perunacyrrya, kukkakaalicurryä, porsaan lihaa ja sienikastiketta. Jälkiruuaksi oli vielä jugurttia jossa oli munkkia muistuttava pieni makea pallo. Meillä oli foliota muistuttavat kertakäyttölautaset joilta söimme. Haarukoita tai muita syömävälineitä ei ollut mukana, koska perintesesti tuollaista ruokaa syödään täällä käsin. Ei sitten muu auttanut kuin laittaa käsidesiä ja aloitta syöminen sormin. Tekniikka ei täysin ollut hallussa, mutta aika hyvin sitä ehti opetella syödessä, kun ruokaa oli vuori edessä. Nepalilaiseen kulttuuriin kuuluu myös, että ruokaa tarjotaan lisää, halusi tai ei...

Lopun ruuan kanssa sain melkein taistella, että jaksoin syödä. Tällä kertaa tuli olo, että lapset osasivat syödä huomattavasti paremmin ja siistimmin kuin minä. Tai ainakin oltiin aika samalla tasolla monen kanssa. Ruoka maistui paremmalle ulkona ja käsin syöminenkin vaikutti varmasti asiaan. Jogurtti oli pienessä muovisessa kertakäyttö mukissa, josta makea pallo oli hankala puristaa suuhun hajoittamatta mukia. Jollain tapaa kuitenkin onnistuin.

Viime viikonloppuna oltiin Pokharassa, koska meillä oli perjantai vapaata pystyttiin lähtemään sinne. Matkoihin piti varata perjantai ja sunnuntai, joten ei oltu paikan päällä kuin pe ilta ja lauantai. Bussimatkan kestoa on vieläkin vaikea tajuta, että 200km matka voi kestää kolmen tauon kanssa 7,5h! Pokharassa oltiin sovittu, että nähdään vaelluksella mukana olleet kaksi kantajaa, he olivat luvanneet toimia oppainamme viikonlopun ajan. Perjantaina käytiin hyvin syömässä ja järvellä soutamassa tai pikemminkin oltiin veneen kyydissä, jossa oli soutaja. Phewa järvi Pokharassa on Nepalin toisiksi suurin ja sekin on Suomen mittakaavassa aika pieni. Järvellä on saari , jossa on hindu temppeli. Kävimme siellä, oli aika pelottvaa mennä veneellä, kun oli jo pimeää eikä eteen nähnyt juuri yhtään. Kaupungin valot antoivat kuitenkin vähän kajastusta ja ne näyttivät todella upeilta pimeässä.

Lauantaina käveltiin koko päivä! Enemmän kuin yhtenäkään vaelluspäivänä. Lähdettiin jo aamulla yhdeksän jälkeen kävelemään kohti pienen vuoren päällä olevaa Stupaa, joka on Pokharan kuuluisin temppeli. Vauhti ei ollut päätä huimaava ja menimme osan matkasta bussilla. Bussi jätti meidät kukkulan juurelle, josta oli 2,5km kipuaminen ylös. Nousu oli meidän onneksemme loivaa ylämäkeä ja portaita ei ollut kuin loppumatkasta. Stupalta oli mahtavat näköalat Pokharan ylle. Vuorelta alas laskeuduimme portaikko reittiä ja totesimme, että onneksi emme olleet nousseet sitä! Kävimme lounaalla pienessä ravintolassa syömässä momoja ja sen jälkeen jatkoimme Devi’s fallseille, joka on kuuluisa vesiputous.

Devi’s falls on saanut nimensä sveitsiläisen naisen mukaan, joka on tippunut putoukseen ja kuollut. Monsuuni aikaan putous on kuulemma vielä vaikuttavampi. Vaikuttava putous oli nytkin ja siellä näki miten valtava voima vedellä on, kun se oli hiertänyt onkaloita ja pyöristänyt kallioita. Tien toisella puolella oli luola, josta näki putouksen sivu profiilin. Luolassa oli todella trooppisen kosteaa ja mutaista. Kenkäni olivat aivan kuin pesusienet, kannattaa ostaa halvalla ”aitoa” Pumaa... Luola oli todella vaikuttava, välillä siellä oli isompia kohtia ja välillä sai mennä jonkun käytävän melkein kaksin kerroin.

Luolalta lähdimme bussilla kohti old Pokharaa, joka ei ensi silmäyksellä vaikuttanut yhtään uutta vanhemmalta. Osa taloista alkoi myöhemmin olla vanhemman näkoisiä ja moni muistutti kummitustaloja. Ei olisi tehnyt mieli mennä niihin sisään edes päivän valossa. Monet ikkunat olivat koristeltuja ja niissä oli todella nätit ikkunaluukut. Vanhoja taloja oli myös korjailtu, tai ainakin siltä ne näyttivät. Hämärän saapuessa kävimme vielä yhdessä temppelissä, jonne piti nousta pitkät portaat! Sen jälkeen todettiin kaikki, että saa siltä päivältä portaat ja kävely loppua. Otettiin taksi takaisin järven puolelle ja mentiin syömään.

Sunnuntaina oli taas pitkä bussimatka edessä ja lauantain kävelyn jäljilta jalat olivat muutenkin kipeät, mutta sunnuntain bussissa istuminen ei auttanut lihassärkyyn, pahensi vain. Oltiin iltapäivällä takaisin Kathmandussa, koko bussimatka melkein oli mennyt nukkuessa. Jäätiin Ring roadilla pois bussista ja otettiin kaksi taksia, kun oli kuitenkin sen verran tavaraa kaikilla mukana. Mentiin syömään hyvin ja ”juhlistamaan” mukabvan viikonlopun päätöstä. Illalla piti tietenkin soittaa isänpäivä onnittelut Suomeen, koska Nepalin posti ei toimi.. Isänpäivä kortti saapuu ehkä sitten ensi isänpäiväksi perille :)

Benjihyppy ja swing

31.10. sunnuntaina herattiin aamulla klo 4, syotiin aamianen ja viidelta meita tuli hakemaan Ashis minibussilla Thameliin. Varttia vaille kuusi meidan piti olla The last resortin toimistolla, josta alkaisi 4 tunnin bussimatka kohti Tiibetin rajaa, jossa meidan oli maara hypata benjihyppy. Vaikka oli herannyt aikaisin, ei bussimatkalla oikein saanut nukuttua jannitykselta. Meita oli noin 30-35 ryhmassa ja mentiin kahdella pienehkolla turistibussilla. Tiet olivat viela pienemmat, kapeammat ja mutkittelevammat kuin Pokharaan, mutta onneksi matka meni hyvin ja paastiin perille noin kymmenen aikaan.

Benjihyppypaikka sijaitsee sillalla, joka yhdistaa kaksi kylaa toisiinsa. Heti aluksi meidan piti kavella sillan yli, jotta paasimme paikkaan missa saimme ohjeet ja missa olisi lounas. Sillalla kavellessa oli vahan epauskoinen olo, etta tastako sita pitaa hypata. En juuri jaanyt katsomaan alaspain, vaan kavelin sillan lapi toiselle puolelle aika maaratietoisesti eteenpain tujottaen.

Aluksi meidat jaettiin kahteen ryhmaan sen perusteella hyppaako swingin ja painon. Jokaiselle kirjoitettiin kateen numero eli paino ja minka tai mitka hyppaa. Meista mina, Eve ja Putte olimme ensimmaisessa, koska meilla oli molemmat hypyt varattu. Anna oli toisessa ryhmassa, koska han hyppasi vain benjin. Hypyissa auttava mies kertoi turvaohjeet ja miten tulisi kayttaytya sillalla seka hypyn jalkeen. Tasta kymmenen minuuttia ja piti jo menna sillalle. Ilma oli aika kolea eika aurinko paistanut, mutta halusin hypata t-paidassa, koska hypyt videoitaisiin ja neule olisi peittanyt kivan t-paidan, tiedan hyvin turhamaista ;)

Putte ja Eve hyppasivat ensin Swingin eli "keinu" kallioiden valissa. Minulle tuli benji ensin. Sillalla odottaessa ja katsoessa muiden menoa, tuli mieleen mitakohan sita on tekemassa. Kun minulle alettiin pukea valjaita, oli viela suht rauhallinen olo. Kun koysi kiinnitettiin jalkoihin ja kameramies kuvasi alkoi tajuta, etta kohta hypataan. Kun avustaja auttoi minut "lankulle" ja piti viela kiinni ei pystynyt enaa katsomaan alas. Katsoin tiukasti eteenpain ja vilkuilin jalkoihin kuinka paljon voi viela ottaa askelia, etta seisoo reunalla. Varmistajamies piti minusta kiinni ja han alkoi laskea: "one, two three, bungy". Samalla han paasti irti ja mitaan ajattelematta ponnistin ja hyppasin paaedella kohti alla kuohuvaa jokea. Joki tuli lahemmas ja maailma pyoriymparilla. Yritin pitaa kadet levallaan, mutta se oli yllattavan haastavaa. Maailman pyoriminen jatkui, eika koysi edes nykassyt pahasti jaloista.

Minut laskettiin hitaasti alaspain ja alhaalla olevat miehet tyonsivat minulle bambukepin, jonka avulla he vetivat minut joen reunalle ja asettivat makuulle poydan paalle. He irrottivat koyden ja painon jaloista ja sen jalkeen valjaat. Kun piti nousta poydalta ylos tarisytti jalkoja vahasen ja oli aika epauskoinen olo kun katsoi ylospain sillalle, missa ihmiset seisokelivat. Lahdin hissuksiin kulkemaan kohti portaita, jotka piti kavuta ylos kylaan. Portaat toivat elavasti mieleen vaellusviikon. En ole koskaan elamassani kavellyt yhta paljon portaita kuin taalla. Matka kesti noin 20-30 minuuttia, olihan kavuttavaakin 160m ylospain.

Ylospaastyani jouduttiin odottamaan hetken aikaa, etta kaikki olivat hypanneet, ennen kuin seuraava ryhma menisi hyppaamaan. Ihmisia alkoi kertya sillan luo ja alkuun ihmettelin miksi, kunnes tajusin sillan olevan jokapaivainen ylityspaikka kylalaisille ja hyppyjen takia silta suljetaan, ettei se keiku. Swingia odotellessa kello oli Suomessa 8.30 ja oli pakko lahettaa viesti kotiin, jos vaikka olisi aamukahvit mennyt vaaraan kurkkuun.

Kun mentiin toista kertaa sillalle oli vahan levottomampi olo, vaikka oli jo kerran tullut alas sielta. Onneksi paasin aika alkuvaiheessa hyppaamaan Swingin, ettei tarvinnut odotella pitkaan. Swing hypyssa puettiin myos valjaat, mutta koysi kiinnitettiin mahan kohdalle. Sitten otettiin koydesta kiinni ja hypattiin jalat edella alas. Vapaata pudotusta oli kauemmin kuin benjissaja minuun iski pienoinen paniikki kun vain putosi. Potkin jaloilla sailyttaakseni tasapainon, joka nayttaa hyvin hupaisalta videolta. Pudotuksen jalkeen jain keinumaan joen ylle vuorten valiin. Siina ehti katsella maisemia paljon enemman ja paremmin. Swingin jalkeen oli edessa sama puolen tunnin kapuaminen portaissa.

Ehdin ylos niin, etta nain Even ja Annan benjihypyt. Kiira ja Antti olivat meidan omia kameramiehia koko paivan ja kuvasivat lahtojamme. Lounaalle mentiin tyttojen hyppyjen jalkeen ja katsottiin samalla meista kuvatut videot. Ne olivat yllattavan hyva laatuisia ja paatin ostaa omani ja sain molemmista hypyista t-paidan kaupan paalle. Lounaan jalkeen kaytiin kahvilla ja otettiin ryhmakuva ennen kuin alkoi bussimatka kotiin. Kun kavelin takaisin joen toiselle puolelle siltaa pitkin tuli sellainen olo, etta alaspain katsominen heikottaa, kuinka olen pystynyt kahteen kertaan hyppamaan alas talta sillalta! Bussissa istuessa alkoi jo tulla epauskoinen olo, etta minako muka hyppasin benjin! Tunne oli mahtava, kun lensi ilmassa!

Karu paluu arkeen

Sunnuntaina herattiin viela rauhallisessa Pokharassa. Yon oli taas pystynyt nukkumaan ilman korvatulppia, toisin kuin Kathmandussa. Syotiin aamiainen hotellilla ja kahdeksaksi suunnatttiin jo bussille, joka veisi meidat Kathmanduun. Antti, joka oli meidan mukana vaeltamassa palaisi vasta myohemmin paivalla lahtevalla bussilla Damauliin, jossa han on Miikan kanssa tehnyt harjoittelua. Saatiin talla kertaa aivan edesta paikat, oli paljon mukavampaa mutkaisilla teilla nahda etuikkunasta ulos. Matka meni kutakuinkin musiikkia kuunnellessa ja Hide and seek-suklaakekseja popsiessa. Lounas syotiin samassa paikassa kuin Pokharaan tullessa, seisovan poydan valikoima oli kattava ja vatsa tuli tayteen. Emme menneet keskustaan asti, vaan hyppasimme ennen sita ulos ja otimme kaksi taksia, jotka vei meidat suoremmin kotiin.

Tuntui todella oudolta palata guest houselle, josta olimme olleet poissa vain viikon, mutta se tuntui kuukaudelta. Pokharan rauhallisuus, ihanat jarvimaisemat ja mahtava vaellusviikko olivat tosiaan takana. Repusta meni kaikki vaatteet suoraan likapyykkiin, hyvin yllattavaa, mutta onneksi kotona meita odotti puhtaat lakanat, kun taloudenhoitajamme oli kaynyt pesemassa ne meidan poissa ollessamme. Jos en ole aikaisemmin maininnut, meilla tosiaan on taloudenhoitaja, joka kay noin joka toinen paiva siivoamassa, pesemassa pyykit ja tiskit. Tuntuu todella oudolle, kun ei itse tarvitse siivota ja pyykit jattaa vain pesuhuoneeseen ja seuraavaksi hakee ne katolta kuivumasta.

Illalla lahdettiin syomaan, kun jaakaapissa ei ollut kuin valo ja homeinen voi odottamassa. Samalla reissulla kaytiin kylla korjaamassa tilanne.. Matkalla Jawalakheliin Eve sai puhelun ja ihmettelimme, kuinka han meni niin vakavaksi. Antti soitti ja kertoi heidan joutuneen onnettomuuteen paikkallisbussin tiputtua 50m alas rotkoon. Han oli selvinnyt potkaisemalla ikkunan rikki ja hypannyt siita ulos, mutta Miika oli jaanyt bussiin pudotuksen ajaksi. Antti oli selvinnyt pelkilla ruhjeilla ja lahtenyt rinnetta alas bussin peraan. Miika ja muut matkustajat olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet ja paasseet ulos bussista. Miikalla oli iso ja syva haava kadessa, johon Antti antoi rinkastaan loytyneilla villasukilla ensiapua sitomalla haavan. Kun Antti soitti, oli Miika leikkauksessa ja Antti paassyt pois sairaalasta. Karmea lopetus lomaviikolle. Ilta meni jarkyttyneissa tunnelmissa, mutta onneksi molemmat pojat selvisivat hengissa!

Maanantai meilla oli onneksi viela vapaa, olisi ollut todella karua menna toihin edellisen illan uutisten saattelemana. Lahdettiin aamusta Thameliin, jossa tavattiin Esther, joka esitteli meidat tuttavalleen Rajille, joka jarjestaa matkoja, omistaa kahvilan ja hieronta paikan. Kaytiin ensin Annan ja Even kanssa hieronnassa ja sen jalkeen tavattiin Raj, jonka kautta varattiin matka luonnonpuistoon Chitwanaan joulukuulle. Kierreltiin Thamelissa jonkun aikaa ja kaytiin varaamassa liput seuraavalle sunnuntaille benji hyppyyn ja swingiin. Paiva meni nopeasti ja illalla oli outoa menna nukkumaan, kun tiesi toiden taas jatkuvan seuraavana paivana. KAthmandun melu ja saasteet arsyttivat jo heti tullessa ja iltaisin on taas pakko laittaa korvatulpat, kun koirat aloittavat ulvontansa aina samaan aikaan kun pitaisi menna nukkumaan. Ei tietoakaan Pokharan rauhallisuudesta.

Tiistaina arki alkoi normaalisti, en meinannut mahtua aamulla bussiin, jouduin alamaen roikkumaan jalat ja kadet bussin sisapuolella, muuten ulkona. Positiivista kuitenkin oli ettei siina haissut hiki niin pahasti. Sanga-Sangaihin oli mukava palata ja lapset olivat iloisia ja innoissaan. Kaikki eivat vielakaan ollut paikalla, koska ovat todennakoisesti viela omissa kylissaan kaymassa, kun juhlakausi viela jatkuu. Lapset tuntuivat olevan levottomampia, ehka pitkan vapaan takia, mutta he eivat oikein jaksaneet keskittya mihinkaan. On myos hankalaa, kun heilla oli ollut jo kai muutama paiva koulua ja en tieda mita he silloin olivat tehneet ja koko edellisen viikon ennen vapaita olin ollut pienempien kanssa, joten olin itsekin aika pihalla kaikesta. Viikon aikana paasin kuitenkin rytmiin lasten kanssa ja kerrattiin aikaisemmin opeteltuja asioita seka opeteltiin kysymaan toisen nimea ja vastaamaan siihen.

Torstaina koulussa vieraili kaksi ukrainalaista naista, he tulivat kai vain tutustumaan, mutta palahtivat kesken tunnin ja sen jalkeen ei kylla loppu paivasta tullut yhtaan mitaan. Lapset menevat ihan sekaisin kun nakevat kameran ja naiset halusivat poseerata lasten kanssa ja ottaa kuvia. He myos kyselivat mita lapset osaavat ja kyselivat lapsilta asioita. Lapset olivat innoissaan, mutta kun naiset lahtivat toimistoon oli ihan turha yrittaa saada lapsia enaa keskittymaan kunnolla mihinkaan. Autrinko myos paistaa iltapaivisin luokkaan todella kuumasti ja aiheuttaa sekin levottomuutta ja uneliaisuutta. Valilla joku saattaa vain alkaa pilkkimaan tunnilla.

Perjantaina Anna oli mukanani tutustumassa harjoittelupaikkaani. Perjantait ovat aina mukavia, kun lapset saavat pelailla ja leikkia. En ole kuitenkaan viela taysin selvilla perjantain kulusta, koska se on joka kerta ollut erilainen. Nytkin kysyin Robinalta, mita teemme ensin ja han sanoi jotain kotitehtavista. Yritin kysya, mutta joko han ei ymmarra tai ei uskalla sanoa, koska kohauttelee olkapaitaan ja sanoo "as you wish". Tarkistin lasten kotitehtavat ja katsoin, etta Robina antoi jotain kopioitaa jollekin lapsista, joten seurasin. Jossain vaiheessa mietin, etta eiko tanaan olekaan perjantai, kun vain jatkettiin. Robina oli ottanut vilkkaimmat kanssaan toimistoon tyoskentelemaan ja kun menin kysymaan hanelta, eiko olisi aika antaa lasten jo leikkia, niin loysin hanet hassuttelemasta lasten kanssa. Johtopaatoksena tasta oletin, etta on. Paatin yrittaa opettaa lapsille leijonaa ma metsastan viela ennen leikin alkua ja pyysin Robinaa kaantamaan. Piirsin taululle paapiirtein leikin kulun, mutta en tieda eiko Robina ymmartanyt minua tai mita han sanoi lapsille, mutta lapset eivat oikein tajunneet, etta heidan pitaa toistaa. Josasin vaiheessa he tajusivat, mutta heilla meni varmasti aika ohi mita leikissa oli "tarinana", koska tulkkaus puuttui aika lailla kokonaan loppujen lopuksi. Kaikilla oli kuitenkin hauskaa ja lapsia nauratti kovasti.

Kun peliaika alkoi, pelasin kolmen tyton kanssa nepalilaista lautapelia. Aina kun aikuinen on mukana peli menee sujuvammin, mutta jos siiryy edes sivusta seuraajaksi, joutuu alkaa ratkomaan riitoja ja pitaa olla koko ajan ajatukset pelissa. Pitaa yrittaa kuunnella lasten aanensavyista ja elkeista mika on riidan aihe ja se on yllattavan vaikeaa. Muut aikuiset olivat toimistosa, mika tuntui aika hassulta. Hyvin paivasta kuitenkin selvisin ja toivottavasti en taysin epaoikeudenmukainen ollut, kun kielimuuri oli taas aika valtava.

Talla viikolla ollaan iltaisin kayty vain syomassa ja istumassa jossain, ei olla oikein mitaan kunnollista tehty. Parina iltana vain mentiin vain todella aikaisin nukkumaan, koska oli univelkaakin kertynyt. Sahko- ja vesikatkot ovat rajoittaneet hieman arkea, mutta aikalailla niihin on jo tottunut. Jos ei paase suihkuun kun on suunnitellut, ei se ole ongelma, ajattelee vain etta toivottavasti huomenna sitten. Perjantaina mentiin juhlistamaan viikonloppua taas parempaan ravintolaan, vaikka ravintola ei kovin hyvaksi osoittautunut. Olimme pyytaneet mukaan kaksi lahettiharjoittelijaakin. Hauska ilta meilla oli, vaikka ruokalistalta tilattiin sattuman varassa ruuat, kun ei niissa ollut selityksia ja tarjoilija selitti kaikista melkein samaa..

Lauantaina tavattiin Miika ja Antti, jotka olivat saapuneet Kathmanduun. Kaytiin ostamassa bussiliput Pokharaan, jonne menemme parin viikon paasta pitamaan hermolepoa ja shoppailemaan. Kaytiin syomassa ja kierreltiin Thamelissa koko paiva. Minulle on Thamelissa ja muodostunut eraan pahsmina huiveja myyvan miehen kanssa hyvat kauppasuhteet ja pitihan sita tallakin kertaa hanen luonaan kayda. Han ottaa minut aina niin ilolla vastaan ja nytkin olisi tarjonnut teeta, mutta en uskaltanut ottaa, koska on viela muistissa katukeittiosta haetun teen jalkeinen ripuli ja seuraavan paivan benji hyppy mielessa. Oltiin vasta illalla kotona ja oli aika levotonta, kun kaikkia jannitti seuraavan aamun aikainen heratys ja lahto kohti Tiibetin rajaa.

Annapurnan valloitus! osa 2

Keskiviikko aamuna herattiin 6 katselemaan auringon nousua Himalajan vuoriston ylle! Aika mahtava naky, kun auringon ensi sateet piirtyvat lumihuippuisen vuoren rinteille ja valoisuus lahtee laskeutumaan kohti laaksoa. Syotiin aamiainen, puuroa hedelmilla auringon paisteessa ulkona vuorten ymparoimina. Ennen lahtoa kaytiin pienessa museossa majapaikkamme vieressa. Siella oli pieneen huoneeseen keratty tavaroita, joita nepelailaiset ovat vuosisatoja kayttaneet arjessa ja joita vielakin on monissa kylissa kovassa kaytossa. Ei vuoristo kyliin ole mitaan teita, matkoista puhutaan tunneissa tai kuinka monen paivan matka jonnekin on. Ruoka ja muut tarvikkeet tuodaan muuleilla tai ihmiset kantavat ne kyliin. Ei ole mitaan toivoa paasta autolla tuomaan kyliin ruokia tai muita. Polut ovat liuskekivista rakennettuja hyvassa tapauksessa tai sitten vain kinttupolkuja.

Keskiviikon kavely urakka oli helpompi, oppaamme kuvasi maaston muotoja tekemalla kammenella aaltoilevaa liiketta. Suuria nousuja ei matkalla pitanyt tulla... Kavely aloitettiin noin yhdeksan aikaan ja aurinko helli meita lammollaan, ehka vahan liikaakin vaikka ei pida valittaa. Alkuun nakyi kylia matkalla, mutta pian sukellettiin satumetsaan, jossa lintujen ja muiden elainten aantely oli lahes korvia huumaavaa. Sademetsassa oli valilla lehmat tukkineet tien taysin ja siella oli paljon pienia puroja joiden yli oli hauska loikkia ja menna kivia pitkin. Ehti katsella maisemia kun oli tasaisempaa, eika kokoaikaa tarvinnut keskittya portaisiin. Ennen lounasta loysimme kuitenkin itsemme kapuamasta todella jyrkkia portaita. Ne kiemurtelivat sademetsan uumenissa kalliota ylos pain. Saavuttuamme lounas paikalle vihdoin, osa porukasta odotteli jo meita, mutta me tuulettelimme rauhassa voittoa maesta ennen kuin menimme tilaamaan ruuan!

Lounas ei ollut kovin hyva, nuudelipaistos oli ehka koko viikon huonoin, mutta silla jaksoi hyvin tunnin matkan yopymispaikkaamme. Satumetsassa vaellus jatkui ruuan jalkeen ja aloimme Kiiran kanssa kysella vastaan tulevilta ihmisilta aamua jarjestaytyneemmin mista he ovat. Aamupaivan aikana olimme tavanneet ihmisia jo USA:sta ja Italiasta. Aloimme keraamaan pienta listaa kansallisuuksista. Meilla oli vuorosanat hyvin hallussa ja otimme mairean hymyn kasvoille. "Hi, where are you from?" "Oh, really? We are from Finland!" Joskus jaatiin vaihtamaan muutama muukin sana vastaantulijoiden kanssa. Aina ei kylla uskallettu kysyakaan, koska toisilla oli sitruunan hapan ilme kasvoilla.. Lounaan jalkeen kaveltiin noin tunti ja juuri ennen kuin paastiin perille alkoi tihuttaa. Paastiin hotelille ja sade yltyi, meilla kavi todella hyva tuuri. Ihmettelimme, kun oli viela valoisaa tullessamme, koska kahtena ensimmaisena paivana olimme paasseet vasta hamaran tultua perille.

Tadapanissa saimme viikon parasta teeta, joka muistutti todella paljon glogia. Illalla seurasimme ukkosta joka valkehti ja jyrahteli alempana laaksossa vuorten valissa. Opetimme myos kantajille ja oppaalle suomea, opas osasi entuudestaan jo muutamia sanoja. Illalla menimme seuraamaan nepalilaista kansantanssia, joka jarjestettiin varainkeruu tarkoituksessa teiden kunnossa pitoon. Aluksi paikalliset tanssivat, mutta pian vieraitakin haettiin mukaan lattialle tanssimaan. Kaytiin koko porukka pyorahtelemassa musiikin tahtiin ja naurettiin lahes vedet silmissa. Nepalilaiset ovat aivan uskomattomia tanssijoita, heidan ruuminsa menivat niin taysin musiikin mukana, ettei omia silmiaan meinannut uskoa.

Torstain vastainen yo oli todella kylma. Vaikka minulla oli makuupussi, ei se auttanut vaan piti pukea todella paljon yoksi paalle. Kolmet housut, nelja paitaa, pipo ja lapaset seka villasukat. Kaikille ei taalla riittanyt huopia. Onneksi sain kuitenkin nukuttua hyvin. Aamulla noustiin katsomaan taas auringon nousua kuuden aikaan ja sen jalkeen aamiaiselle. Puuro ja hedelmat maistuivat raikkaassa vuoristoilmassa todella hyvalle. Kavelemaan lahdettiin kahdeksan aikaan. Heti alkuun oli luvassa pitka laskeutuminen ja sen jalkeen nousua lounaaseen asti. Olimme oppineet jo oppaamme Kajin kasimerkeista, etta aaltomainen kadenliike saattoi kuvata mita vain. Myos hanen arviot ajastaan olivat kannustavia. Eivat ne aina paikkaansa pitaneet, mutta motivaatio pysyi.

Ihmettelin ennen lounasta, miten portaiden nousu voi tuntua taas niin vaikealta. Paljon vaikeammalta kuin edellisena paivana ja tuntuu, etta puuskuttaa kuin hoyryveturi. Nousuun antoi oman savayksen viela ystavamme muulit, jotka tulivat meita vastaan aina hankalimmissa kohdissa niin, etta jouduimme Kiiran kanssa menemaan rinteen puskiin kepin varassa pois muulien tielta. Nousun jalkeen puuskutuksen ja nousun rankkuuden syykin selvisi, myos se miksi oli niin paljon kylmempi. Olimme nousseet 3103m. Deuralissa, joka sijaitsi 3103m korkeudessa soimme lounaan, otin Dhal Bhatia ja masala tee maistui kylla ruuan jalkeen hyvalle, tai ehka se johtui vain teen lampoisyydesta. Lounaan jalkeen nousua oli viela hetki enne kuin tulimme vuoren harjaanteelle, joka muistutti rollimetsaa.

Vuoren harjanteella kavellessa alkoi pilvia kertya ja maisemat eivat nakyneet kunnolla, mutta usvaisuus teki metsassa kavelysta todella mahtavan elamyksen. Olimme taysin pilvessa! Harjanteelta alkoi loiva lasku 2800m korkeuteen, jossa viettaisimme seuraavan yon eli Ghorepanin kylassa. Hotelli siella oli hienoin ja lansimaisin koko reittimme varrella ja illalla pystyimme kuivattamaan paitoja ja sukkia kaminan aarella. Ilta sujui nopeasti, vaikka olimme olleet jo kolmen aikaan perilla. Pelailimme korttia ja soimme hyvin seka nautimme omenapiirakan palan puolen valin ylityksen kunniaksi. Illalla menimme aikaisin nukkumaan, koska perjantai aamuna odotti todella aikainen heratys.

Perjantai aamuna herasimme 4.30, puimme vaatteet paalle, otettiin kamerat ja vesipullot mukaan ja lahdettiin viidelta kapuamaan kohti Poon Hillia, joka on 3210m korkeudessa. Aamulla pimeassa taskulamppujen valossa lahti kulkue kohti huippua, tuli mieleen paasiais- tai joulukulkue. Oma otsalamppuni sanoi tietenkin juuri talla kriittisella hetkella sopimuksensa irti, mutta onneksi selvisin ilman suurempia kompastuksia. Aamuun tuollainen 400m nousu ennen aamiaista tuntui aika raskaalle, mutta oli se sen arvoista, vaikka tama oli sitten se ainoa aamu, kun emme nahneet kunnon auringon nousua, koska oli pilvista. Joimme kuitenkin aamuteet siella ja pilvien raoista naimme osan vuorista. Ja nyt on jotain miksi menna viela uudestaan sinne!

Palloillimme hetken, otimme kuvia ja lahdimme alaspain kohti hotellia syomaan aamiaista. Hunaja pannukakut maistuivat kylla niin hyvilta aamuisen kavelylenkin jalkeen. Ulkona oli viela ollut aika kylma, joten oli kiva lammitella kaminan edessa aamiaista odotellessa. Kavely urakan alaspain aloitimme ennen yhdeksaa. Tiedossa oli pelkkaa laskeutumista koko paiva, pienia nousuja oli valilla, mutta ne eivat juuri missaan tuntuneet. Itsella riitti energiaa, kun suunta oli alaspain. Jaloissa tuntui yllattavan vahan edellisten paivien kavely. Pohekeita vahan kiristi ja reidet olivat vahan kipeat, mutta paljon vahemman kuin odotin. Lounas syotiin ennen Ulleria, josta oli mukavat maisemat alas laaksoon ja ylos vuorille.

Lounaan jalkeen alkoikin paivan kovin urakka portaissa alaspain. Alkuun tuntui, etta eihan tassa mitaan ja hyvin menee, mutta huomasi etta jalat vasyvat aivan toisella tavalla alaspain mennessa. Valilla pidettiin valokuvaus taukoja ja tuntui etta oli oikein mallikuvaukset menossa kun maisemat olivat niin upeat ja asentoja vaihdeltiin parhaan kuvakulman loytamiseksi! Vihdoin portaiden loputtua ylitimme kaksi riippusiltaa isojen jokien yli ennen Tikhe Dungaa, joka oli viimeinen yopymispaikkamme. Kaksi kantajaamme olivat lahteneet lounaalta ennen meita ja nauroimme heidan varmaan juosseen perille. Naimme heidat seuraavan kerran kun tulimme Tikhe Dungaan ja he toivottivat meidat hymyssa suin tervetulleiksi.

Tikhe Dungassa oli koko reissun paras suihku ja oli mukava paasta lampoiseen suihkuun. Ruoka oli taas hyvaa ja vietimme viimeista iltaa kaikki yhdessa pelaten korttia ja Kaji oppaamme seka kantajamme piirtelivat paivakirjoihimme muistoja meille. Olimme kertoneet, etta meilla on nepalilaiset nimet ja heista oli hauska kayttaa niita. Oli aika haikea lahtea nukkumaan, kun tiesi etta seuraavana paivana oli enaa nelja tuntia kavelya jaljella. Olimme kuitenkin kutsuneet heidat kaikki meidan kanssamme illalliselle seuraavana paivana Pokharassa. Viimeinen yo ei ollut onneksi niin kylma kuin muutama edellinen ja taalla nukuimme kaikki tytot vieri vieressa yhdistetyissa sangyissa.

Viiemisena aamuna otin aamiaiseksi tiibetilaista leipaa, samaa kuin ensimmaisena aamuna, koska se oli ehdottomasti paras aamiainen. Kavelemaan lahdettiin hieman ennen kahdeksaa. Jatkettiin Kiiran kanssa vastaantulijoilta viela kyselya, koska halusimme loytaa edes yhden ruotsalaisen. Puolen tunnin kavelyn jalkeen kysyttiin taas erailta nuorilta miehilta englanniksi mista he ovat ja he vastasivat "from Finland". "Oikeesti?". "No voi perkele" totesivat pojat. He olivat Kokemaelta ja aloittamassa trekkaustaan. Ruotsalaisia ei matkan aikana kohdattu, tanskalaisia ja suomalaisia kylla.

Lounaspaikka oli Birethantissa ja ilmassa oli haikeutta ja levottomuutta ja vitsailua. Syotiin tavallista pidemapaan, koska meilla oli enaa puolen tunnnin kavely ennen kuin tulisimme Nayapuliin, jossa kyyti odotti meita takaisin Pokharaan. Viimeisella check pointilla noin 10-15 minuuttia ennen maaranpaata, paatimme Kiiran ja Estherin kanssa kokeilla rinkkojen kantoa! Se oli hauskaa ja kantajamme leikkivat nepalilaisia turisteja! Kylla heilla on ollut ihan uskomaton urakka kantaa kahta rinkkaa tai reppua koko matka kaikki ne portaat ylos ja alas. Aivan uskomatonta. Kyllahan sita rinkkaa tasaisella kantoi ja vitsailtiin Kiiran kanssa chocolate powerista Gangalle ja Sujanille, jotka olivat puhuneet koko viikon Dal bhat powerista.

Kun paastiin Nayapuliin odotettiin, etta osa porukasta olisi mennyt jo edelta, mutta he olivatkin kulkeneet jossain kohtaan harhaan. Ensin Kaji ja yksi kantajista, Durka lahtivat etsimaan heita. He eivat loytaneet, seuraavaksi nuoremmat kantajat Ganga ja Sujan lahtivat etsimaan heita ja vihdoin tunnin odottelun ja etsinnan jalkeen loydettiin heidat. Ohjeissa oli tullut joku vaarin kasitys ja he olivat kulkeneet harhaan. Ikava lopetus mukavalle viikolle, mutta onneksi he loytyivat. Kotimatka Pokharaan kesti noin puolitoista tuntia. Se meni aika vasyneissa tunnelmissa.

Tultuamme guest houselle Pokharassa kaytiin pika suihkussa ja suunnattiin Estherin, Annan ja Even kanssa hierontaan! Tuntui niin mahtavalle viikon kavelyn jalkeen, kun lihakset hierottiin kunnolla. Tunnin kokovartalo hieronta maksoi 1000rs. Hieronnan jalkeen mentiin syomaan yhdessa koko porukka ravintolaan, koska halusimme tarjota oppaalle ja kantajille illallisen kiitokseksi. Ilta oli todella mukava, vaikkakin hieman haikea, koska meista oli muodostunut yllattavan tiivis porukka viikon aikana. Ei olisi ollut samanlainen viikko, jos olisi ollut eri kantajat tai eri opas.

Annapurnan valloitus! Osa 1

Lauantaina 16.10. oli aikainen heratys. Kello parahti soimaan klo 5 ja Esther tuli hakemaan meita ja tavaroitamme 6.40. Suuntasimme Thameliin Green linen turistibussille, jonka oli maara lahtea 7.30 Pokharaan. Pokhara on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki, joka sijaitsee jarven rannalla. Sinne on Kathmandusta matkaa 200 km. Tiet ovat kuitenkin huonokuntoisia serpentiini teita eli bussimatka Pokharaan kesti 7 tuntia! Pitkalta se ei kuitenkaan tuntunut, koska maisemat olivat niin erilaiset kuin Suomessa ja niita oli mukava katsella. Oltiin tultu puolitoista tuntia, kun bussiin levisi hyvin epamiellyttava haju ja pian bussi pysahtyikin. Kuski hja apukuski ryomivat vuoron peraan bussin alle, josta tuli hieman savua. Jatkettiin kuitenkin matkaa, mutta pyhsahdyttiin kohta uudestaan, jonkun huoltamolta nayttavan rakennuksen kohdalle. Olimme aika epatietoisia, mita tapahtuu, tuleeko uusi bussi vai korjataanko tama. Onneksi meilla oli Esther mukana, joka yritti selvittaa asiaa. Pian jatkettiin taas matkaa, eika enaa tullut pahaa hajua, onneksi.. Green linen bussilinjaan kuului lounas seisovassa poydassa, kaikki pysahdykset olivat aika tehokkaita, eika niissa juuri mitaan ylimaaraista ehtinyt tehda kuin sen mihin tauko oli varattu.

Saavuttiin Pokharaan noin 15 aikaan ja otettiin taksi hotellillemme. Hotelli on saman miehen omistuksessa, joka jarjesti meille vaelluksen. Laitettiin tavarat huoneisiin ja lahdettiin tutustumaan Pokharan kaupunkiin. Kovasti vaikutti, etta nainkohan suomalaisille tulee suomalaiset saat, kun matkan aikana oli sadellut ja illalla satoi. Viela kun Esther lisasi, etta Dashain aikana ei pitaisi sataa enaa. Kavimme kahvilla ja ottamassa passikuvat trekkia varten, koska erinaisiin lupiin tarvitsi yhteensa kolme kuvaa. Etsittiin ruokapaikka ja jouduimme odottelemaan tunnin lahes ruokaa, koska lahes koko henkilokunta oli viettamassa vapaapaivia. Saimme vatsamme kuitenkin lahes tayteen, mutta ennen hotellille menoa kaytiin ostamassa naposteltavaa illaksi.

Sunnuntai aamupaivan vietimme kierrellen kauppoja ja kuljimme jarven rantatormaa pitkin. Vuoret ymparoivat aivan uskomattomalla tavalla Pokharan jarvea. Tai meille ne ovat vuoria, nepalilaisille kukkuloita.. Ennen lounasta tormasimme lapsiin, jotka keinuivat bambusta tehdyhista keinuista, jotka pystytetaan varta vasten Dashainia varten. Hindut uskovat, etta on hyva kerran vuodessa nousta maasta ja saada jalat ilmaan. Lapset antoivat meidankin kokeilla keinua ja kylla siina aika hurjat vauhdit saa. Juuri kun olimme lopettelemassa hyllatti kaatosade meidat ja juoksimme lahimpaan ravintolaan sateen suojaan lounaalle. Loppu iltapaiva menikin kahviloissa istuskellen ja sadetta pidatellen ja sielta menimme suoraan paivalliselle. Paivalliselle seuraamme liittyi Antti, joka on tehnyht harjoittelua Miikan kanssa Damaulin kylassa lahella Pokharaa. Heillakin oli loma viikko ja suostuttelimme Antin mukaamme vaellukselle. Miika ei voinut lahtea, koska oli ollut jo pitkaan kipeana. Illalla alkoi jo vahan jannittaa seuraavan paivan lahto.

Maanantaina soimme aamiaisen hotellilla ja odottelimme, etta vaellusluvat saataisiin ja voitaisiin lahtea. Paastiin lahtemaan vasta 11 aikaan, koska pyhien takia vaelluslupia myontavassa toimistossa oli ollut ruuhkaa. Pakkasimme tavarat minibussiin ja hyppasimme itsekin kyytiin. Opas ja kantajat tulivat samalla kyydilla. Kaiken kaikkiaan meita oli 11, opas Kaji, kolme kantajaa; Sujan, Ganga ja Durka. Matka aloituspaikalle kesti noin tunnin. Aloitimme vaelluksen Phedista. Vastassamme oli heti korkeat ja jyrkat portaat ja ulkona aurinko paahtoi ja oli kuuma! Kantajillamme oli jokaisella kaksi reppua/rinkkaa, jota he kantoivat ja oppaalla oli yksi rinkka. Meilla oli vain normi kokoiset selkareput, joissa oli vetta ja pienta evasta seka muuta kevytta ja tarpeellista. Lahdimme yhden kantajamme perassa nousemaan portaita, ja voi tuska!! Ei ole Suomessa koskaan missaan portaissa puuskuttanut niin paljon! Aloituspaikkammekin sijaitsi jo yli 1000m korkeudessa. Kuuma ilma ei asiaa helpottanut. Ajatukset kulkivat lahinna jaloissa, nosta nosta nosta. Asiaa ei helpottanut se, etta kantaja kaveli edella kuin ei mitaan rinkka ja reppu selassa hymyillen! Ekoista portaista selvittya helpottui.

Lounastauko pidettiin parin tunnin kapuamisen jalkeen, mutta onneksi siihen oli mahtunut tasaisiakin hetkia. Lounastauko pidettiin Dhampusissa. Lounasta jouduimme odottelemaan aika pitkaan, mutta kylla nuudelikeitto maistui niin hyvalle! Lounaan jalkeen alkoi hieman ripsimaan ja muutenkin piti pukea enemman paalle, koska hiki oli ehtinyt laskeutua. Kavely jatkui vaihtelevana, valilla oli nousua ja valilla tasaista, mutta ei onneksi toisia samanlaisia portaita kuin ensimmaiset. Pothana oli ensimmaisen paivan maaranpaa ja saavuimme sinne ennen kuutta. Ei kestanyt kauan kun pimeys tuli saapumisemme jalkeen, joten ajoituksemme oli taydellinen. Kavelya taukoineen oli reilu viisi tuntia. Puoli lammin suihku tuntui hyvalta paivan hikoilun jalkeen ja sankykin oli pehmeampi kuin meilla Kathmandussa. Otin illalla ruuaksi Dal Bhatia, joka on nepalin kansallisruoka. Meidan kantaja pojat olivat hehkuttaneen Dal Bhat Poweria perille paastyamme.

Illalla hengailimme ja tutustuimme toisiimme, lupasin oppaalle myyda puhelimeni hanelle vaelluksen jalkeen, koska en silla Suomessa tekisi mitaan. Hampaiden pesun aikaan Antti tuli lahes juosten luoksemme ja sanoi, etta nyt nakyy lumihuippu vuoret. Alkuun oli vahan epauskoinen olo, mutta pakko sita oli lahtea ihmettelemaan. LAhdettiin Kiiran kanssa hammasharjat suussa ja aika nopeasti harjaaminen pysahtyhi, kun mentiin kulman ympari ja edessa oli naky, jollaista ei ole koskaan nahnyt. Ilta oli hamartynyt ja vuoren huiput siinsivat todella aavemaisina horisontissa yllattavan lahella! Alkuun tuli olo, etta mika kangas tuohon on levitetty, eivat nuo oikeasti voi olla siina.

Tiistai aamuna piti heti herattyani kayda katsomassa olivatko vuoret viela paikoillaan, vai olinko kenties nahnyt unta! Siella ne nokottivat ja nayttivat viela mahtavammilta auringon ensisateiden loisteessa! Aamiaisella yritin koko ajan kuikuilla ulos ja tarkastaa olivatko vuoret havinneet. Eivat havinneet. Paivan kavelyn aloitimme 7.45. Maasto oli taas vaihtelevaa nousujen, laskujen ja tasaisen valilla. Ennen lounasta kaveltiin melkein viisi tuntia. Valilla pysahdyttiin ottamaan valokuvia ja haukkaamaan evaspatukoita. Ennen lounasta laskeuduimme tasaisesti koko ajan vahan alaspain. Lounaan jalkeen kuitenkin alkoi aivan kamalat portaat alaspain! Jalat tarisivat ja niita oli yllattavan hankala hallita. Onneksi olin ennen lounasta ostanu puisen kepin 30 rupialla, josta tuli matkan aikana oikea pelastus nousuissa ja laskuissa. Nepalissa ajatellaan, etta portaat ovat edistysta. Taalla on rakennettu liuskekivista polut ja portaat monen kylan valille. Ei niihin kyliin mitaan autoteita mene. Ihmiset kantavat paansa varassa jarkyttavia maaria tavaraa ja muulit tuovat loput. Jo pienetkin lapset tekevat raskasta ruummiillista tyota, koska heilla ei ole vaihtoehtoja. Kylaisten sisua ja arkea ei voi muuta kuin katsoa suu auki ihmetyksen vallassa.

Hulvattoman pitkan portaiden laskun jalkeen pidettiin teetauko ja pohdittiin jatketaanko kolmen tunnin portaiden nousu illan maaranpaahan vai jaadaanko siihen ja aloitetaan seuraava aamu nousulla. Suomalainen sisu ei antanut periksi, koska maaranpaamme oli suunniteltu Ghandrukiin ylos vuorelle niin sinnehan sitten oli mentava silloin kun on sovittu! Portaita oli paljon, mutta lepotaukojen avulla paasimme ylos! Edessa oli vain uusia haasteita, koska melkein kaikki hotellit ja guest houset olivat taynna. Vuorten valista oli nousemassa ukkonen ja ilta alkoi hamartya kun paastiin perille. Oppaamme Kaji juoksi etsimassa meille huoneita, ihmettelimme miten hanella riittaa energiia viela juosta lisaa portaita kun ensin on kavunnut kolme tuntia iso rinkka selassa. Kaji onneksi loysi meille huoneet yhdesta guest housesta ja kylla suihku tuntui taas niin hyvalle. Vaatteiden kuivatus oli vain vahan ongelmallista, koska yot olivat kosteita ja vasta aamulla paistaisi aurinko. Se onneksi kuitenkin kuivatti vaatteita ja pyyhkeita nopeasti. Suomen liittymasta oli tassa vaiheessa kuuluvuus loppunut, nepali liittyma toimi viela taalla.

Orpokotivierailu

Nyt kun on Dashain aika ja meilla on "pakko" vapaita, niin Esther hommasi meille tekemista. Han jarjesti muutaman paivan vierailun laheiseen kristilliseen orpokotiin. Johtaja tuli hakemaan meita ensimmaisena paivana ja seurasimme hanta kavellen, kun han ajoi moottoripyoralla edella. Onneksi matka ei tosiaan ollut kuin reilu viisi minuuttia, koska yllattavan vaikea on seurata moottoripyoraa, vaikka se ajaisi hiljaa.

Orpokodilla meita odotti 14 innostuneen nakoista lasta, kuitenkin hieman jannittaen. Jannitys taisi olla kuitenkin molemmin puolista. Orpokodissa on aikaisemminkin kaynyt opiskelijoita Suomesta ja edelliset olivat kai antaneet osalle lapsista suomalaisen nimen kommunikoinnin helpottamiseksi. Loputkin lapset halusivat suomalaiset nimet ja he halusivat antaa meille myos nepalilaiset nimet. Joukkomme ainoa mies sai osuvan nimen, Raj Kumar, joka tarkoittaa prinssia! Minulle he antoivat nimen Asa, joka tarkoittaa toivoa.

Meille tuli pieni haaste nimien keksimiseen, koska nepalilaiset nimet kaikki tarkoittavat jotain, joten tuntui tyhmalta vain heitella lapsille nimia. Mietimme jokaisen lapsen kohdalla mika nimi sopisi hanelle ja miten selittaisimme, mita nimi kuvaa. Ei varmasti selitykset mene nimikirjojen mukaan, mutta aika hyvia keksimme. Poikia on nelja orpokodissa, heille oli helppo keksia. Yksi pojista oli Pietari, sen han oli saanut edellisilta opiskelijoilta, me annoimme sitten Otso, Timo ja Eero lopuille nimiksi. Tyttoja oli 10 plus 2 tyontekijaa seka johtajan 2 omaa tytarta. Eli niissa oli enemman keksimista. Kolmella tytolla oli ennestaan jo suomalaiset nimet, Anna, Saija ja Pauli (muuttunut todennakoisesti Paulasta). Aloitimme nuorimmista ja heidan nimikseen annoimme Peppi, Saara, Minttu, Anne ja Ronja. Isompien tyttojen nimet olivat Maija, Tiina, Aino, Tuuli, Veera ja Saana. Saana toimi tulkkina meille sen jalkeen, kun johtaja lahti tekemaan toita.

Lapset halusivat menna ulos leikkimaan ja leikimme alkuun Ice-Water-hippaa, jossa oli kolme jaajaa ja kaikki kiinni jaaneet vietiin nurkkaan, jota vartioitiin ja pelastaminen oli hyvin hankalaa. Hippaa meidan osalta vaikeutti ehka myos se, etta pienet lapset hirvean mielellaan oli kiinni meidan kasissa. Suomessa olisi nopeasti tullut huutoja "epareilua, ei saa vartioida", mutta tuolla se kuului hipan henkeen. Aurinko porotti taydelta teralta ja oli aika uuvuttavaa alkaa hippaa niin kuumalla ilmalla, mutta en muista milloin olen nauranut niin paljon hippaa alkaessani. Alettiin viela toista hippaa, ketjuhippaa, missa ongelmia lahinna toi koko erot. Pienimmat olivat polvenkorkuisia, eivatka isoimmatkaan nepalilaisita olleet kuin olkapaahan meita tyttoja. Hauskaa sekin oli!

Opetimme heille "kuka pelkaa suomalaista" - arvaattee varmaan mika leikki. Tila oli vain hieman ahdas, mutta se toi vain ihania kikatus hysteria kohtauksia monelta, kun ei ollut vaihtoehtoja mihin menna ja jaaja tuli lahemmas. Juokseminen helteessa otti koville niin heilla kuin meillakin. Vaihdoimme rauhallisempaan piiri leikkiin, jossa laulettiin jotain nepalilaista laulua ja yksi oli keskella. Keskella olijan taytyi sitten sheikkailla tai tanssia kun laulettiin. Ja han valitsi uuden keskelle tulijan. Loppua kohden hyvin "yllattavasti" me olimme aika usein keskella! Lapset olivat todella innokkaita tanssijoita, poikia se ei alkuun oikein houkuttanut, mutta onneksi Putte oli antamassa miehista esimerkkia, etta miehetkin voivat tanssia ja hullutella.

Sisalla tanssittiin valilla pienen lasten nauhurin tahtiin, jossa soi vanha c-kasetti, johon oli nauhoitettu 90-luvun listahitteja, osa todella huonoja remixeja. Se ei kuitenkaan haitannut menoa! Opetimme lapsille joitain laululeikkeja, kuten perinteisen hama-hamahakin, jota on Nepalissa opetettu usein lapsille. Leijonaa ma metsastan sai suuren suosion lasten keskuudessa, etenkin lopun pimeaan luolaan meno ja leijonan loytyminen sielta! Myos paa-olkapaa-peppu leikki oli aika huippu ja sai aikaan kovia naurunremahduksia, kun laulu nopeentui. Opetin lapsille myos Ranskassa oppimani Funky Chickenin, se oli helpompi, koska siina on engalnnin kieliset "vuorosanat". Se toimi aivan mahtavasti! Tuli paljon uusia versioita, lahinna elainten muodossa leikkiin.

Lapset opettivat meille myos leikkeja nepaliksi, erilaisia laululeikkeja, taputus leikkeja seka he esittivat meille lauluja ja tansseja. Oli ihana katsoa kun pienet tytot tanssivat ja lauloivat jotain nepalilaista kansansavelmaa. Pienta ujoutta oli, mutta niin vilpittomia ja iloisia lapsia! Lapset asuvat isossa omakotitalossa, rauhallisella alueella ja heilla on aidattu piha. Johtaja ilmeisesti asuu vaimonsa ja kahden tyttarensa kanssa samassa talossa. Talo on kolmikerroksinen, alakerrassa on oleskelutila, jossa mekin leikimme seka poikien huone. Toisessa kerroksessa on kaksi tyttojen huonetta ja pari jotain muuta huonetta. Huoneissa on rautaiset kerrossangyt ja pienet hyllyt, jonne he voivat laittaa tavaransa. Kolmannessa kerroksessa on keittio ja sielta paasee katolle, missa on samanlainen kaksikerroksinen terassi kuin monissa muissakin taloissa taalla. Siella lapset esittelivat meille leijojaan, joita heilla oli muutama. Leijat ovat taalla hyvin suosittuja ja tuntuu, etta tuuli on aina otollinen niiden lennattamiseen! Katolta on upeat nakoalat Kathmandun laaksoon ja nakee myos apinatemppelin, jossa kavimme viikko sitten.

Annoimme lapsille muumilakut, jotka Kiira oli tuonut mukanaan Suomesta. Jokainen sai oman lakunsa ja he tiesivat muumihahmot, josta olin hieman yllattynyt! Veimme myos pienen pussillisen varikynia. Lapset kyselivat kovasti, koska tulemme taas leikkimaan heidan kanssaan. Lupasimme olla yhteydessa johtajaan ja sopia lisaa kaynteja sinne. Orpokoti on kuitenkin niin lahella ja nautimme suunnattomasti vierailuista! Suomessa kun puhutaan vierailukaynneista, on yleensa tiedossa paikan esittely ja pieni kierros, mutta taalla asia on onneksi toisin! Leikkia ja laulua seka mahtavaa ajanvietetta lasten kanssa. Kaikki varmasti saivat paljon, me opimme heilta uusia leikkeja ja lauluja ja he meilta! Lapsia katsoessa unohti helposti, etta he ovat orpoja ja saattaa olla hyvinkin rankka tausta! He vaikuttivat todella onnellisilta ja iloisilta ja naamat olivat yhta hymya kaikilla pienen alku jannityksen jalkeen!

1 kk takana!

Perjantai iltana lahdettiin viikonlopun alun kunniaksi vahan hienompaan ravintolaan syomaan. Me tytot puettiin pari viikkoa sitten teettamamme kurthat paalle ja Putte totesi, etta hanella on todella alipukeutunut olo seurassamme. Kurthat ovat todella juhlallisen nakoisia, vaikka naiset kayttavat niita taalla arkiasuina. Monet kurthakankaat ovat todella natisti koristeltuja. Kurthaan kuuluu housut, pitkahko paita sivuhalkioilla ja huivi. Kurthan kanssa naiset kayttavat paljon yhteen sopivia koruja taalla. Kurthan teettaminen ei taalla paljoa maksa, suurin osa hinnasta maaraytyy kankaan mukaan. Oli mahtava pitaa vaatetta, joka oli tehty mittatilaustyona. Kenkien kanssa meinasi tulla pieni ongelma, kun ei oikein varannut juhlakenkia mukaan. Toisaalta naiset taalla kayttavat kurthan kanssa kenkia kuin kenkia. He saattavat lahtea lenkkarit jalassa ja kurtha paalla kavelylle, se on hieman koominen yhtalo. Syotiin hyvin ja jaatiin viela kuuntelemaan live musiikkia ravintolan ulkopuutarhaan. Vahan alkoi viilea tulla illan mittaa, mutta onneksi kurthan huivi lammitti neuleen kanssa. Ravintolan hintataso oli hieman korkeampi, mutta ei mitaan verrattuna mita Suomessa olisi mennyt samantyyppisessa ravintolassa.

Lauantaina paatimme lahtea koko porukalla leffaan, itse olen kaynyt kerran jo leffassa katsomassa Bollywood plajayksen. Oli kuitenkin kiva menna meidan porukalla leffaan. Talla kertaa elokuvasta ymmarsi enemman, koska se sijoittui Australiaan, vaikka oli Bollywood tuotantoa. Elokuviin maksoi noin 3euroa! Elokuva teatteri oli sama, kuin jossa olimme Estherin kanssa kayneet. Se sijaitsee keskustassa todella lansimaisen kauppakeskuksen yhteydessa. Ei kylla juurikaan huvittanut kierrella kauppakeskuksessa, se oli jotenkin niin rikkaille ihmisille suunnattu. Ulkopuolella oli joitain koyhia tyttoja, jotka yrittivat myyda rypistyneita postikortteja tai pyysivat rahaa muuten. Katulapsiin ja kerjalaisiin on valilla todella vaikea suhtautua, koska heita on niin paljon taalla. Itseaan on pitanyt kovettaa, koska muuten ei jaksaisi.

Elokuvan jalkeen mentiin Thameliin lounaalle ja shoppailemaan. Siella liikkuu vaikka minkalaista porukkaa ja kaupustelijaa, mutta porukassa on mukava kulkea. Valilla shoppailu intoa laskee paljon se, kun kaikesta pitaisi tinkia ja vaantaa hinnasta. Mutta toisaalta kun paasee vauhtiin, niin huomaa miten on siinakin kehittynyt. Menin samaan kauppaan, mista ostin ensimmaisella viikolla housut, joista maksoin 500 rupiaa, nyt sain puhuttua iselleni kahdet samanlaiset housut ja niiden yhteishinnaksi 550 rupiaa! Ostettiin Annan kanssa myos minirinkat vaellusta varten. North Facen reput maksoivat n. 9 euroa. Kaytiin kaupoissa ja valilla istuttiin bareissa, tutustuttiin kahteen amerikkalaiseen mieheen, jotka ovat tulleet tekemaan humanitaarista tyota tanne. Heilla ei ollut lainkaan "me tiedamme parhaiten" asennetta, vaan kertoivat aika noyrasti mita he ovat tulleet tekemaan. Jokin aika sitten Kathmanduun on tullut uusi poliisipaallikko, jolla on hyvin tiukka linja yoelaman suhteen. Kaikki baarit yhta tai kahta lukuunottamatta menevat kiinni puolelta oin. Koko Thamel ja Kathamndu hiljenee taysin.

Sunnuntaina paatimme tehda paiva retken Pataniin ja menna tutustumaan Patanin Durbar Squareen. Eli vanhaan temppelialueeseen, joka on maailman perintolistalla. ALue on suuri ja siella on paljon erilaisia temppeleita ja museoita. Emme ottaneet talla kertaa opasta, koska Evella oli harkkapaiva poikkeuksellisesti. Kieretelimme aluetta kartan kanssa ja kaukaisimman temppelin pihalla oli kaynnissa hindulainen haaseremonia. Seka morsian etta sulhanen nayttivat hyvin vakavilta, kumpikaan ei hymyillyt tai nayttanyt onneaan ilmeilla. Seurasimme seremoniaa hetken aikaa, ihmettelimme sen pitopaikkaa temppelialueen yhdessa nurkkauksessa ulkona. Ei sisalla missaan temppelissa. Taalla avioliiton merkiksi mies antaa naiselle helmikaulanauhan, ei sormusta. Moniin temppeleihin oli paasykielletty muilta kuin hinduilta, mutta hienon nakoisia ne oli ulospain jo! Monessa on niin hienoja kasintehtyja yksityiskohtia, ettei meinaa uskoa jonkun ihmisen niita tehneen. Kaytiin lounaalla kattoravintolassa, josta naki temppelialueen yli. Kattoravintolat ovat kylla upeita taalla, koska niista maisemat ovat uskomattomia usein. Lounaan jalkeen mentiin torille katselemaan turisti tavaroita, kuten koruja, veitsia, rukouskulhoja seka muita koriste-esineita. Hieroin pitkaan kauppaa eraan myyjan kanssa rukouskulhosta ja han opetti minua soittamaan sita. Han takasi, etta kulhosta lahtee aani ikuisesti, koska sita ei ole maalattu, voi olla etta huijattiin, mutta opinpahan soittamaan kulhoa ja itselleni jai hyva mieli. Viereiselle kauppiaalle ei sita myota jaanyt hyva mieli. Han seurasi minua ja sanoi, etta jos en osta tulee huonoa onnea, koska olin kysynyt hintaa. Han ei tuntunut ymmartavan, etta minulla on oikeus kysella hintoja ja olla ostamatta.. Taalla kovasti kaikki myyjat yrittavat vedota siihen, etta kauppa ei ole kaynyt ja on ollut todella hiljaista. Varmasti se on joissain tapauksissa tottakin, mutta...

Maanantaina alkoi viikko taas harjoittelussa. Paiva oli rento, ei ollut mitaan erikoista opetusta, lapset saivat piirtaa ja leikkia, koska Dashain eli hindujen juhla on alkamassa. Lapsia oli muutenkin tavallista vahemman paikalla, koska moni lahtee maaseudulle sukulaisten luo. Kaikki paikat siistitaan ja siivotaan, jopa katukuva on siistiytynyt ennen Dahainia. Dashain aikana hindut uhraavat elaimia kotonaan tai vievat ne uhrattaviksi.

Yleisia huomitoita taalta taas. En muista taysin, mita olen kertonut joten pahoittelen jos tulee asioita kahteen kertaan. Taalla on siis hyvin polyista ja saasteista, mutta silti monet liha ja kalakaupat sijaitsevat tien vieressa ja lihat ja kalat ovat kuumuudessa koko paivan. Ei ole mitaan kylmasailytyksia monessakaan paikassa. Usein viela karpasia porraa lihojen ymparilla. Kanat nokottavat poydalla ketarat kohti kattoa ja vuohen ruho roikkuu katosta tai on poydalla ilman paata juuri nyljettyna. Muutaman kerran olen kavellyt ohi kun vuohta on nyljetty ja se on allottava naky!

Ensi nakemalta voisi kuvitella, etta Nepali on taynna homoja. Monet miehet kavelevat kasikadessa tai kasi toisen harteilla. Se on kuitenkin ystavyyden merkki taalla. Naiset eivat osoita ystavyytta toisilleen yhta nakyvasti kuin miehet keskenaan. Saati sitten seurustelevat parit. Yhtaan kertaa en ole tainnut nahda kenenkaan suutelevan taalla! Arkiviikko on kuuden paivan mittainen, seka koulu etta tyoviikko. Vain lauantai on vapaapaiva. Muutenkin paivat, joita he tuntuvat tekevan vaikuttavat todella pitkilta. Jos sinulla on yritys tai kauppa, on sita pyoritettava pitkaa paivaa. Pimeaa taalla tulee illalla yllattavan aikaisin, jo kuuden jalkeen tarvitsee taskulamppua, jottei kompastu ulkona.

Paivisin on viela melkein +30 astetta, illat ovat jo hieman viilentyneet. Silti paivalla nakee ihmisia toppatakkeja paalla tai vahintaan neule ylla. Itse on T-paidassa ja hiki virtaa. Ehka se vain sitten tuntuu niin kylmalta nyt, jos viela kuukausi sitten on ollut paljon lampoisempi. Asia joka pistaa silmaan taalla on ihmisten syljeskely. Se on aivan luonnollista seka miehille etta naisille. Kadulla kun kavelee kuulee usein takanaan tai sivulla epamiellyttavaa rakimista ja kohta klimppi lentaa. Lapset ja naiset eivat todellakaan jaa rakimisessa miehille. Ja harjoittelussa olen huomannut, etta jos lapsi oikein suuttuu niin han helposti sylkaisee toisen paalle.

Lasten silmat on usein meikattu mustalla kajaalilla. Pitkaan luulin, etta se liittyy tuleviin juhlallisuuksiin. Se liittyy kylla hindukulttuuriin, mutta ne meikataan, koska ajatellaan paholaisten ja pahojen henkien menevan lapseen silmien kautta ja ottavan sitten sielun haltuun. Mustat kajaalit estavat pahoja henkia huomaamasta silmia tai menemasta niihin. Lastenvaunuja taalla ei ole varmaan yksiakaan nakynyt. Toisaalta ne olisivat todella epakaytannolliset. Bussiin ei olisi mitaan toivoa paasta niiden kanssa ja kadutkin on niin huonossa kunnossa, etta vaunuja pitaisi kantaa tai nostaa todella usein. Jos aiti tulee pienen lapsen kanssa bussiin, lapsi annetaan usein jollekin istuvalle matkustajalle syliin. Se on taysin luonnollinen tilanne molemmille ja harvoin on nahnyt lapsen vierastavan tilannetta. Eilen aamulla kun eras aiti poistui bussista ja hanen lapsi oli eraan matkustajan sylissa, otti rahastaja lapsen ikkunan kautta ulos ja antoi aidille. Jos joku nainen tulee aivan pienen sylivauvan kanssa bussiin, yritetaan hanet paastaa istumaan. Se ei ole mikaan helpoin tehtava bussissa, jossa ei muutenkaan paase liikkumaan.

Nepalin lipun kaytosta on pakko viela mainita, koska suomalaisena tuntuu todella oudolta saannokset, jotka sita koskevat. Nepalin lippua ei saa pitaa muualla kuin hallituksen rakennuksissa tai paikoissa. Yksityis henkilo ei saa pitaa lippua esilla kotinsa ulkopuolella. Yritin kysya, mista tama johtuu, mutta vastauksena oli etta se on vain saanto. Tuntuu todella kummalle, ettei oman maan lippua saa pitaa esilla, eika kunnioittaa omaa maataan sita kautta. Siihen tietenkin voi liittya viime vuosien levottomuudet, mutta silti!