Harjoittelussa elämä on sujunut tasaiseen tahtiin, olen saanut olla isompien oppilaiden kanssa, kun Annika on halunnut olla alakerrassa pienempien kanssa. Paivat ovat kutakuinkin samanlaisia, lapset kopioivat vihkoihinsa sanoja tai lauseita. Harjoitteluni aikana olemme opetelleet ruuminosia, värejä, muotoja, eläimiä ja vaatteita. Marraskuun alussa Rajesh ilmoitti, että lapsille pidetään kokeet parin viikon päästä ja me tekisimme kokeet heille. Siinä vaiheessa taas huomasin, että täällä tarvitaan opettajia, enkä itse opiskele edes sellaiseksi. Laadittiin kaksi koetta yhdessä Robinan kanssa yläkerran ryhmälle, pienemmille helpompi ja isommille vaikeampi.
Alakerrassakin oli kokeet samana päivänä, mutta meillä kaikilla oli yksi ongelma kokeiden kanssa. Kaikista kokeista tuli lopulta liian vaikeita. Yläkerrassa lapset osaavat suullisesti nimetä värit, ruumiinosat, eläimet ja kaikki, mutta kirjoittaminen tökkii. Se johtuu siitä, koska he ovat tottuneet vain kopioimaan kirjaimia, eivätkä opi sanoja niistä. On vaikea yrittää selittää asioita, kun he eivät ymmärrä englantia ja Robinakaan ei puhu niin hyvää engalntia. Robinakin on opiskelija, joten yläkerrassa ei ole yhtään täysin pätevää opettajaa.
Keskiviikkona, koepäivänä kävin aamulla ottamassa kopiot kokeista lapsille. Odotettiin, että kaikki tulevat paikalle ja aloitettiin koe. Tuntui niin oudolle pitää koetta kun lapset istuvat lattialla normaalisti ja keskittymiskyky on osalla tavallisella tasolla. Heille oli kyllä kerrottu kokeesta, mutta en usko että kukaan on sanonut, että siihen pitäisi opetella asioita vihosta. Lapset ovat nopeita kopioimaan sanoja ja vaikka piirretään aina kuva viereen tai Robina selittää mitä sana tarkoittaa, lapset vain kopioivat. Tämä tuotti kokeessa ongelmia.
Suurin osa yläkerran lapsista teki helpomman kokeen, siinä piti yhdistää ruuminosa sitä tarkoittavaan sanaa, kirjoittaa numerot englanniksi 1-10, nepaliksi kirojoittaa jotain. Harva osasi sitäkään tehdä tai keskittyä. Isompien lasten kokeessa piti kirjoittaa väri laatikon viereen, joka oli sisältä väritetty, piirtää eri muotoja, kirjoittaa eläimen nimi jonka olin piirtänyt ja kirjoittaa eri ruumiin osia tikku-ukolle. Isommat pärjäsivät vähän paremmin, mutta kukaan ei hyvin. Totesimme jälkikäteen Robinan kanssa, että täytyy järjestää uusi suullinen koe.
Koulussa halutaan palkita ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tulleet lapset palkinnoilla. Meille ei vain selvinnyt järjestys, koska koe ei ollut oikein toimiva. Suullisen kokeen järjestämisestä en tiedä, mutta Robinan kanssa opittiin ainakin, että pitää ottaa toisenlaisia opetuskeinoja käyttöön, jotta saataisiin lapset ajattelemaan eikä kopioimaan.
Olen tehnyt lapsille väritystehtäviä piirtämällä kuvien ääriviivoja paperille ja käynyt kopiomassa niitä sitten lapsille. He ovat tykänneet kuvista todella paljon. Lasten piirrustustaidot ovat monesti paljon länsimaalaisia tai täkäläisiä rikkaampia lapsia alempana. Heillä ei ole kotona aina rahaa edes ruokaan, joten paperin ja kynien hankkiminen on iso asia monelle. Siksi on ihana katsoa kun he nauttivat piirtämisestä ja värittämisestä. Piirrustuskuva valikoima on tällä hetkellä kuuden kuvan kokoinen, siitä löytyy pupu, nalle, lammas, auto, vene ja kala. Kala on ollut lasten ylivoimaisin suosikki.
Koepäivän jälkeen torstaina oltiin suunniteltu lapsille piknik. Tavattiin koululla 10.30 ja lapset olivat pukeutuneet hienosti. Vaikka monella ei ole varaa juurikaan ostaa vaatteita, moni lapsi näytti laittaneen parhaat päällensä. Jokainen lapsi oli innoissaan ja hyppi ja pomppi, eivätkä he meinanneet pysyä nahoissaan. Mukana oli 18 lasta, minä, Annika, Robina, Soile, australialainen tyttö, Rajesh, hänen vaimo, äiti ja tytär sekä kaksi muuta naista. Meillä oli pikku bussi käytössä, johon ahtauduimme. Lapsia oli yhdellä penkillä aina kolme plus yksi aikuinen. Tavaraa oli aivan järkyttävä määrä mukana, kun oli ruokaa, istuin alustat ja astiat ja muut.
Nepalilainen piknik on aivan oma lukunsa! Matka piknik paikalle ei kestänyt kauaa, vietimme piknikiä puistoalueella, mutta eihän nepalilainen piknik ole mitään ilman pientä kiipeämistä. Tavaroiden kantaminen oli oma osuutensa. Meillä oli tarkoituksena syödä piknikillä aamiainen välipala ja lounas! Ajattelin suomalaiseen tapaan, että nämä ateriat koostuvat helpoista eväistä, mutta ei Nepalissa! Meillä oli mukana kaasupullo, kaasuliesi, patoja ja kattiloita sekä ruokaa vuori.
Kun pääsimme piknik paikalle, lapset olivat kuin pieniä villivarsoja kevät laitumella. Lapset saivat vapaasti leikkiä sillä aikaa kun aamiaista valmistettiin. Lapset olivat innoissaan kun Annika oli tuonut saippuakuplia Saksasta. Puhallettiin niitä ja lapset yrittivät hajottaa kuplia. Osa pelasi jalkapalloa ja osa hyppi hyppynarua. Aamiaiseksi meillä oli paahtoleipiä hillolla, kananmunia ja lämmintä maitoa. Ruoka maistui todella hyvälle ulkona retkellä! Lämmin makeutettu maitokin oli hämmästyttävän hyvää!
Aamiaisen jälkeen lapset jaettiin neljään pienempään ryhmään, keltaiseen, punaiseen, vihreään ja siniseen taloon. Lapset kisasivat ryhmissä ensin keskenään ja jokaisen ryhmän voittajat vielä keskenään. Ensimmäinen kisa oli marmolikuulan kuljetus lusikalla, jota pidettiin suussa. Minun ryhmäni voitti kisan! Seuraavassa kisassa piti potkaista pallo pieneen kivistä tehtyyn maaliin. Kisa oli tiukka, mutta minun joukkueeeni voitti senkin kisan! Voittajat saivat pienet palkinnot, ensimmäisestä kisasta voittaja sai värikynät lahjaksi ja toisesta kisasta voittaja sai pieniä kyniä.
Ennen lounasta oli välipalaksi banaania ja tuntui niin hullulta kun banaanin kuoret vain heitettiin pusikkoon, vaikka ne maatuvatkin. Välipalaa ennen tanssittiin nepalilaisen musiikin tahdissa, koska meillä oli mukana pieni kasettisoitin ja iso vahvistin. Yhdistelmä oli asteen verran koominen. Välipalan jälkeen lapset leikkivät piirileikkiä, jossa kiersi sanomalehdistä kääritty nyytti. Aina kun musiikki lakkasi, lapsi jonka kohdalla nyytti oli, sai avata yhden kerroksen, josta löytyi suklaata. Kun lapsi oli saanut suklaan, hän meni pois pelistä.
Lounasta oli aloitettu valmistamaan jo heti saapumisen jälkeen muun muassa perunoita kuorimalla. Lounaaksi oli nepalilaiseen tyyliin keitettyä riisiä, perunacyrrya, kukkakaalicurryä, porsaan lihaa ja sienikastiketta. Jälkiruuaksi oli vielä jugurttia jossa oli munkkia muistuttava pieni makea pallo. Meillä oli foliota muistuttavat kertakäyttölautaset joilta söimme. Haarukoita tai muita syömävälineitä ei ollut mukana, koska perintesesti tuollaista ruokaa syödään täällä käsin. Ei sitten muu auttanut kuin laittaa käsidesiä ja aloitta syöminen sormin. Tekniikka ei täysin ollut hallussa, mutta aika hyvin sitä ehti opetella syödessä, kun ruokaa oli vuori edessä. Nepalilaiseen kulttuuriin kuuluu myös, että ruokaa tarjotaan lisää, halusi tai ei...
Lopun ruuan kanssa sain melkein taistella, että jaksoin syödä. Tällä kertaa tuli olo, että lapset osasivat syödä huomattavasti paremmin ja siistimmin kuin minä. Tai ainakin oltiin aika samalla tasolla monen kanssa. Ruoka maistui paremmalle ulkona ja käsin syöminenkin vaikutti varmasti asiaan. Jogurtti oli pienessä muovisessa kertakäyttö mukissa, josta makea pallo oli hankala puristaa suuhun hajoittamatta mukia. Jollain tapaa kuitenkin onnistuin.
Viime viikonloppuna oltiin Pokharassa, koska meillä oli perjantai vapaata pystyttiin lähtemään sinne. Matkoihin piti varata perjantai ja sunnuntai, joten ei oltu paikan päällä kuin pe ilta ja lauantai. Bussimatkan kestoa on vieläkin vaikea tajuta, että 200km matka voi kestää kolmen tauon kanssa 7,5h! Pokharassa oltiin sovittu, että nähdään vaelluksella mukana olleet kaksi kantajaa, he olivat luvanneet toimia oppainamme viikonlopun ajan. Perjantaina käytiin hyvin syömässä ja järvellä soutamassa tai pikemminkin oltiin veneen kyydissä, jossa oli soutaja. Phewa järvi Pokharassa on Nepalin toisiksi suurin ja sekin on Suomen mittakaavassa aika pieni. Järvellä on saari , jossa on hindu temppeli. Kävimme siellä, oli aika pelottvaa mennä veneellä, kun oli jo pimeää eikä eteen nähnyt juuri yhtään. Kaupungin valot antoivat kuitenkin vähän kajastusta ja ne näyttivät todella upeilta pimeässä.
Lauantaina käveltiin koko päivä! Enemmän kuin yhtenäkään vaelluspäivänä. Lähdettiin jo aamulla yhdeksän jälkeen kävelemään kohti pienen vuoren päällä olevaa Stupaa, joka on Pokharan kuuluisin temppeli. Vauhti ei ollut päätä huimaava ja menimme osan matkasta bussilla. Bussi jätti meidät kukkulan juurelle, josta oli 2,5km kipuaminen ylös. Nousu oli meidän onneksemme loivaa ylämäkeä ja portaita ei ollut kuin loppumatkasta. Stupalta oli mahtavat näköalat Pokharan ylle. Vuorelta alas laskeuduimme portaikko reittiä ja totesimme, että onneksi emme olleet nousseet sitä! Kävimme lounaalla pienessä ravintolassa syömässä momoja ja sen jälkeen jatkoimme Devi’s fallseille, joka on kuuluisa vesiputous.
Devi’s falls on saanut nimensä sveitsiläisen naisen mukaan, joka on tippunut putoukseen ja kuollut. Monsuuni aikaan putous on kuulemma vielä vaikuttavampi. Vaikuttava putous oli nytkin ja siellä näki miten valtava voima vedellä on, kun se oli hiertänyt onkaloita ja pyöristänyt kallioita. Tien toisella puolella oli luola, josta näki putouksen sivu profiilin. Luolassa oli todella trooppisen kosteaa ja mutaista. Kenkäni olivat aivan kuin pesusienet, kannattaa ostaa halvalla ”aitoa” Pumaa... Luola oli todella vaikuttava, välillä siellä oli isompia kohtia ja välillä sai mennä jonkun käytävän melkein kaksin kerroin.
Luolalta lähdimme bussilla kohti old Pokharaa, joka ei ensi silmäyksellä vaikuttanut yhtään uutta vanhemmalta. Osa taloista alkoi myöhemmin olla vanhemman näkoisiä ja moni muistutti kummitustaloja. Ei olisi tehnyt mieli mennä niihin sisään edes päivän valossa. Monet ikkunat olivat koristeltuja ja niissä oli todella nätit ikkunaluukut. Vanhoja taloja oli myös korjailtu, tai ainakin siltä ne näyttivät. Hämärän saapuessa kävimme vielä yhdessä temppelissä, jonne piti nousta pitkät portaat! Sen jälkeen todettiin kaikki, että saa siltä päivältä portaat ja kävely loppua. Otettiin taksi takaisin järven puolelle ja mentiin syömään.
Sunnuntaina oli taas pitkä bussimatka edessä ja lauantain kävelyn jäljilta jalat olivat muutenkin kipeät, mutta sunnuntain bussissa istuminen ei auttanut lihassärkyyn, pahensi vain. Oltiin iltapäivällä takaisin Kathmandussa, koko bussimatka melkein oli mennyt nukkuessa. Jäätiin Ring roadilla pois bussista ja otettiin kaksi taksia, kun oli kuitenkin sen verran tavaraa kaikilla mukana. Mentiin syömään hyvin ja ”juhlistamaan” mukabvan viikonlopun päätöstä. Illalla piti tietenkin soittaa isänpäivä onnittelut Suomeen, koska Nepalin posti ei toimi.. Isänpäivä kortti saapuu ehkä sitten ensi isänpäiväksi perille :)
torstai 18. marraskuuta 2010
maanantai 1. marraskuuta 2010
Benjihyppy ja swing
31.10. sunnuntaina herattiin aamulla klo 4, syotiin aamianen ja viidelta meita tuli hakemaan Ashis minibussilla Thameliin. Varttia vaille kuusi meidan piti olla The last resortin toimistolla, josta alkaisi 4 tunnin bussimatka kohti Tiibetin rajaa, jossa meidan oli maara hypata benjihyppy. Vaikka oli herannyt aikaisin, ei bussimatkalla oikein saanut nukuttua jannitykselta. Meita oli noin 30-35 ryhmassa ja mentiin kahdella pienehkolla turistibussilla. Tiet olivat viela pienemmat, kapeammat ja mutkittelevammat kuin Pokharaan, mutta onneksi matka meni hyvin ja paastiin perille noin kymmenen aikaan.
Benjihyppypaikka sijaitsee sillalla, joka yhdistaa kaksi kylaa toisiinsa. Heti aluksi meidan piti kavella sillan yli, jotta paasimme paikkaan missa saimme ohjeet ja missa olisi lounas. Sillalla kavellessa oli vahan epauskoinen olo, etta tastako sita pitaa hypata. En juuri jaanyt katsomaan alaspain, vaan kavelin sillan lapi toiselle puolelle aika maaratietoisesti eteenpain tujottaen.
Aluksi meidat jaettiin kahteen ryhmaan sen perusteella hyppaako swingin ja painon. Jokaiselle kirjoitettiin kateen numero eli paino ja minka tai mitka hyppaa. Meista mina, Eve ja Putte olimme ensimmaisessa, koska meilla oli molemmat hypyt varattu. Anna oli toisessa ryhmassa, koska han hyppasi vain benjin. Hypyissa auttava mies kertoi turvaohjeet ja miten tulisi kayttaytya sillalla seka hypyn jalkeen. Tasta kymmenen minuuttia ja piti jo menna sillalle. Ilma oli aika kolea eika aurinko paistanut, mutta halusin hypata t-paidassa, koska hypyt videoitaisiin ja neule olisi peittanyt kivan t-paidan, tiedan hyvin turhamaista ;)
Putte ja Eve hyppasivat ensin Swingin eli "keinu" kallioiden valissa. Minulle tuli benji ensin. Sillalla odottaessa ja katsoessa muiden menoa, tuli mieleen mitakohan sita on tekemassa. Kun minulle alettiin pukea valjaita, oli viela suht rauhallinen olo. Kun koysi kiinnitettiin jalkoihin ja kameramies kuvasi alkoi tajuta, etta kohta hypataan. Kun avustaja auttoi minut "lankulle" ja piti viela kiinni ei pystynyt enaa katsomaan alas. Katsoin tiukasti eteenpain ja vilkuilin jalkoihin kuinka paljon voi viela ottaa askelia, etta seisoo reunalla. Varmistajamies piti minusta kiinni ja han alkoi laskea: "one, two three, bungy". Samalla han paasti irti ja mitaan ajattelematta ponnistin ja hyppasin paaedella kohti alla kuohuvaa jokea. Joki tuli lahemmas ja maailma pyoriymparilla. Yritin pitaa kadet levallaan, mutta se oli yllattavan haastavaa. Maailman pyoriminen jatkui, eika koysi edes nykassyt pahasti jaloista.
Minut laskettiin hitaasti alaspain ja alhaalla olevat miehet tyonsivat minulle bambukepin, jonka avulla he vetivat minut joen reunalle ja asettivat makuulle poydan paalle. He irrottivat koyden ja painon jaloista ja sen jalkeen valjaat. Kun piti nousta poydalta ylos tarisytti jalkoja vahasen ja oli aika epauskoinen olo kun katsoi ylospain sillalle, missa ihmiset seisokelivat. Lahdin hissuksiin kulkemaan kohti portaita, jotka piti kavuta ylos kylaan. Portaat toivat elavasti mieleen vaellusviikon. En ole koskaan elamassani kavellyt yhta paljon portaita kuin taalla. Matka kesti noin 20-30 minuuttia, olihan kavuttavaakin 160m ylospain.
Ylospaastyani jouduttiin odottamaan hetken aikaa, etta kaikki olivat hypanneet, ennen kuin seuraava ryhma menisi hyppaamaan. Ihmisia alkoi kertya sillan luo ja alkuun ihmettelin miksi, kunnes tajusin sillan olevan jokapaivainen ylityspaikka kylalaisille ja hyppyjen takia silta suljetaan, ettei se keiku. Swingia odotellessa kello oli Suomessa 8.30 ja oli pakko lahettaa viesti kotiin, jos vaikka olisi aamukahvit mennyt vaaraan kurkkuun.
Kun mentiin toista kertaa sillalle oli vahan levottomampi olo, vaikka oli jo kerran tullut alas sielta. Onneksi paasin aika alkuvaiheessa hyppaamaan Swingin, ettei tarvinnut odotella pitkaan. Swing hypyssa puettiin myos valjaat, mutta koysi kiinnitettiin mahan kohdalle. Sitten otettiin koydesta kiinni ja hypattiin jalat edella alas. Vapaata pudotusta oli kauemmin kuin benjissaja minuun iski pienoinen paniikki kun vain putosi. Potkin jaloilla sailyttaakseni tasapainon, joka nayttaa hyvin hupaisalta videolta. Pudotuksen jalkeen jain keinumaan joen ylle vuorten valiin. Siina ehti katsella maisemia paljon enemman ja paremmin. Swingin jalkeen oli edessa sama puolen tunnin kapuaminen portaissa.
Ehdin ylos niin, etta nain Even ja Annan benjihypyt. Kiira ja Antti olivat meidan omia kameramiehia koko paivan ja kuvasivat lahtojamme. Lounaalle mentiin tyttojen hyppyjen jalkeen ja katsottiin samalla meista kuvatut videot. Ne olivat yllattavan hyva laatuisia ja paatin ostaa omani ja sain molemmista hypyista t-paidan kaupan paalle. Lounaan jalkeen kaytiin kahvilla ja otettiin ryhmakuva ennen kuin alkoi bussimatka kotiin. Kun kavelin takaisin joen toiselle puolelle siltaa pitkin tuli sellainen olo, etta alaspain katsominen heikottaa, kuinka olen pystynyt kahteen kertaan hyppamaan alas talta sillalta! Bussissa istuessa alkoi jo tulla epauskoinen olo, etta minako muka hyppasin benjin! Tunne oli mahtava, kun lensi ilmassa!
Benjihyppypaikka sijaitsee sillalla, joka yhdistaa kaksi kylaa toisiinsa. Heti aluksi meidan piti kavella sillan yli, jotta paasimme paikkaan missa saimme ohjeet ja missa olisi lounas. Sillalla kavellessa oli vahan epauskoinen olo, etta tastako sita pitaa hypata. En juuri jaanyt katsomaan alaspain, vaan kavelin sillan lapi toiselle puolelle aika maaratietoisesti eteenpain tujottaen.
Aluksi meidat jaettiin kahteen ryhmaan sen perusteella hyppaako swingin ja painon. Jokaiselle kirjoitettiin kateen numero eli paino ja minka tai mitka hyppaa. Meista mina, Eve ja Putte olimme ensimmaisessa, koska meilla oli molemmat hypyt varattu. Anna oli toisessa ryhmassa, koska han hyppasi vain benjin. Hypyissa auttava mies kertoi turvaohjeet ja miten tulisi kayttaytya sillalla seka hypyn jalkeen. Tasta kymmenen minuuttia ja piti jo menna sillalle. Ilma oli aika kolea eika aurinko paistanut, mutta halusin hypata t-paidassa, koska hypyt videoitaisiin ja neule olisi peittanyt kivan t-paidan, tiedan hyvin turhamaista ;)
Putte ja Eve hyppasivat ensin Swingin eli "keinu" kallioiden valissa. Minulle tuli benji ensin. Sillalla odottaessa ja katsoessa muiden menoa, tuli mieleen mitakohan sita on tekemassa. Kun minulle alettiin pukea valjaita, oli viela suht rauhallinen olo. Kun koysi kiinnitettiin jalkoihin ja kameramies kuvasi alkoi tajuta, etta kohta hypataan. Kun avustaja auttoi minut "lankulle" ja piti viela kiinni ei pystynyt enaa katsomaan alas. Katsoin tiukasti eteenpain ja vilkuilin jalkoihin kuinka paljon voi viela ottaa askelia, etta seisoo reunalla. Varmistajamies piti minusta kiinni ja han alkoi laskea: "one, two three, bungy". Samalla han paasti irti ja mitaan ajattelematta ponnistin ja hyppasin paaedella kohti alla kuohuvaa jokea. Joki tuli lahemmas ja maailma pyoriymparilla. Yritin pitaa kadet levallaan, mutta se oli yllattavan haastavaa. Maailman pyoriminen jatkui, eika koysi edes nykassyt pahasti jaloista.
Minut laskettiin hitaasti alaspain ja alhaalla olevat miehet tyonsivat minulle bambukepin, jonka avulla he vetivat minut joen reunalle ja asettivat makuulle poydan paalle. He irrottivat koyden ja painon jaloista ja sen jalkeen valjaat. Kun piti nousta poydalta ylos tarisytti jalkoja vahasen ja oli aika epauskoinen olo kun katsoi ylospain sillalle, missa ihmiset seisokelivat. Lahdin hissuksiin kulkemaan kohti portaita, jotka piti kavuta ylos kylaan. Portaat toivat elavasti mieleen vaellusviikon. En ole koskaan elamassani kavellyt yhta paljon portaita kuin taalla. Matka kesti noin 20-30 minuuttia, olihan kavuttavaakin 160m ylospain.
Ylospaastyani jouduttiin odottamaan hetken aikaa, etta kaikki olivat hypanneet, ennen kuin seuraava ryhma menisi hyppaamaan. Ihmisia alkoi kertya sillan luo ja alkuun ihmettelin miksi, kunnes tajusin sillan olevan jokapaivainen ylityspaikka kylalaisille ja hyppyjen takia silta suljetaan, ettei se keiku. Swingia odotellessa kello oli Suomessa 8.30 ja oli pakko lahettaa viesti kotiin, jos vaikka olisi aamukahvit mennyt vaaraan kurkkuun.
Kun mentiin toista kertaa sillalle oli vahan levottomampi olo, vaikka oli jo kerran tullut alas sielta. Onneksi paasin aika alkuvaiheessa hyppaamaan Swingin, ettei tarvinnut odotella pitkaan. Swing hypyssa puettiin myos valjaat, mutta koysi kiinnitettiin mahan kohdalle. Sitten otettiin koydesta kiinni ja hypattiin jalat edella alas. Vapaata pudotusta oli kauemmin kuin benjissaja minuun iski pienoinen paniikki kun vain putosi. Potkin jaloilla sailyttaakseni tasapainon, joka nayttaa hyvin hupaisalta videolta. Pudotuksen jalkeen jain keinumaan joen ylle vuorten valiin. Siina ehti katsella maisemia paljon enemman ja paremmin. Swingin jalkeen oli edessa sama puolen tunnin kapuaminen portaissa.
Ehdin ylos niin, etta nain Even ja Annan benjihypyt. Kiira ja Antti olivat meidan omia kameramiehia koko paivan ja kuvasivat lahtojamme. Lounaalle mentiin tyttojen hyppyjen jalkeen ja katsottiin samalla meista kuvatut videot. Ne olivat yllattavan hyva laatuisia ja paatin ostaa omani ja sain molemmista hypyista t-paidan kaupan paalle. Lounaan jalkeen kaytiin kahvilla ja otettiin ryhmakuva ennen kuin alkoi bussimatka kotiin. Kun kavelin takaisin joen toiselle puolelle siltaa pitkin tuli sellainen olo, etta alaspain katsominen heikottaa, kuinka olen pystynyt kahteen kertaan hyppamaan alas talta sillalta! Bussissa istuessa alkoi jo tulla epauskoinen olo, etta minako muka hyppasin benjin! Tunne oli mahtava, kun lensi ilmassa!
Karu paluu arkeen
Sunnuntaina herattiin viela rauhallisessa Pokharassa. Yon oli taas pystynyt nukkumaan ilman korvatulppia, toisin kuin Kathmandussa. Syotiin aamiainen hotellilla ja kahdeksaksi suunnatttiin jo bussille, joka veisi meidat Kathmanduun. Antti, joka oli meidan mukana vaeltamassa palaisi vasta myohemmin paivalla lahtevalla bussilla Damauliin, jossa han on Miikan kanssa tehnyt harjoittelua. Saatiin talla kertaa aivan edesta paikat, oli paljon mukavampaa mutkaisilla teilla nahda etuikkunasta ulos. Matka meni kutakuinkin musiikkia kuunnellessa ja Hide and seek-suklaakekseja popsiessa. Lounas syotiin samassa paikassa kuin Pokharaan tullessa, seisovan poydan valikoima oli kattava ja vatsa tuli tayteen. Emme menneet keskustaan asti, vaan hyppasimme ennen sita ulos ja otimme kaksi taksia, jotka vei meidat suoremmin kotiin.
Tuntui todella oudolta palata guest houselle, josta olimme olleet poissa vain viikon, mutta se tuntui kuukaudelta. Pokharan rauhallisuus, ihanat jarvimaisemat ja mahtava vaellusviikko olivat tosiaan takana. Repusta meni kaikki vaatteet suoraan likapyykkiin, hyvin yllattavaa, mutta onneksi kotona meita odotti puhtaat lakanat, kun taloudenhoitajamme oli kaynyt pesemassa ne meidan poissa ollessamme. Jos en ole aikaisemmin maininnut, meilla tosiaan on taloudenhoitaja, joka kay noin joka toinen paiva siivoamassa, pesemassa pyykit ja tiskit. Tuntuu todella oudolle, kun ei itse tarvitse siivota ja pyykit jattaa vain pesuhuoneeseen ja seuraavaksi hakee ne katolta kuivumasta.
Illalla lahdettiin syomaan, kun jaakaapissa ei ollut kuin valo ja homeinen voi odottamassa. Samalla reissulla kaytiin kylla korjaamassa tilanne.. Matkalla Jawalakheliin Eve sai puhelun ja ihmettelimme, kuinka han meni niin vakavaksi. Antti soitti ja kertoi heidan joutuneen onnettomuuteen paikkallisbussin tiputtua 50m alas rotkoon. Han oli selvinnyt potkaisemalla ikkunan rikki ja hypannyt siita ulos, mutta Miika oli jaanyt bussiin pudotuksen ajaksi. Antti oli selvinnyt pelkilla ruhjeilla ja lahtenyt rinnetta alas bussin peraan. Miika ja muut matkustajat olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet ja paasseet ulos bussista. Miikalla oli iso ja syva haava kadessa, johon Antti antoi rinkastaan loytyneilla villasukilla ensiapua sitomalla haavan. Kun Antti soitti, oli Miika leikkauksessa ja Antti paassyt pois sairaalasta. Karmea lopetus lomaviikolle. Ilta meni jarkyttyneissa tunnelmissa, mutta onneksi molemmat pojat selvisivat hengissa!
Maanantai meilla oli onneksi viela vapaa, olisi ollut todella karua menna toihin edellisen illan uutisten saattelemana. Lahdettiin aamusta Thameliin, jossa tavattiin Esther, joka esitteli meidat tuttavalleen Rajille, joka jarjestaa matkoja, omistaa kahvilan ja hieronta paikan. Kaytiin ensin Annan ja Even kanssa hieronnassa ja sen jalkeen tavattiin Raj, jonka kautta varattiin matka luonnonpuistoon Chitwanaan joulukuulle. Kierreltiin Thamelissa jonkun aikaa ja kaytiin varaamassa liput seuraavalle sunnuntaille benji hyppyyn ja swingiin. Paiva meni nopeasti ja illalla oli outoa menna nukkumaan, kun tiesi toiden taas jatkuvan seuraavana paivana. KAthmandun melu ja saasteet arsyttivat jo heti tullessa ja iltaisin on taas pakko laittaa korvatulpat, kun koirat aloittavat ulvontansa aina samaan aikaan kun pitaisi menna nukkumaan. Ei tietoakaan Pokharan rauhallisuudesta.
Tiistaina arki alkoi normaalisti, en meinannut mahtua aamulla bussiin, jouduin alamaen roikkumaan jalat ja kadet bussin sisapuolella, muuten ulkona. Positiivista kuitenkin oli ettei siina haissut hiki niin pahasti. Sanga-Sangaihin oli mukava palata ja lapset olivat iloisia ja innoissaan. Kaikki eivat vielakaan ollut paikalla, koska ovat todennakoisesti viela omissa kylissaan kaymassa, kun juhlakausi viela jatkuu. Lapset tuntuivat olevan levottomampia, ehka pitkan vapaan takia, mutta he eivat oikein jaksaneet keskittya mihinkaan. On myos hankalaa, kun heilla oli ollut jo kai muutama paiva koulua ja en tieda mita he silloin olivat tehneet ja koko edellisen viikon ennen vapaita olin ollut pienempien kanssa, joten olin itsekin aika pihalla kaikesta. Viikon aikana paasin kuitenkin rytmiin lasten kanssa ja kerrattiin aikaisemmin opeteltuja asioita seka opeteltiin kysymaan toisen nimea ja vastaamaan siihen.
Torstaina koulussa vieraili kaksi ukrainalaista naista, he tulivat kai vain tutustumaan, mutta palahtivat kesken tunnin ja sen jalkeen ei kylla loppu paivasta tullut yhtaan mitaan. Lapset menevat ihan sekaisin kun nakevat kameran ja naiset halusivat poseerata lasten kanssa ja ottaa kuvia. He myos kyselivat mita lapset osaavat ja kyselivat lapsilta asioita. Lapset olivat innoissaan, mutta kun naiset lahtivat toimistoon oli ihan turha yrittaa saada lapsia enaa keskittymaan kunnolla mihinkaan. Autrinko myos paistaa iltapaivisin luokkaan todella kuumasti ja aiheuttaa sekin levottomuutta ja uneliaisuutta. Valilla joku saattaa vain alkaa pilkkimaan tunnilla.
Perjantaina Anna oli mukanani tutustumassa harjoittelupaikkaani. Perjantait ovat aina mukavia, kun lapset saavat pelailla ja leikkia. En ole kuitenkaan viela taysin selvilla perjantain kulusta, koska se on joka kerta ollut erilainen. Nytkin kysyin Robinalta, mita teemme ensin ja han sanoi jotain kotitehtavista. Yritin kysya, mutta joko han ei ymmarra tai ei uskalla sanoa, koska kohauttelee olkapaitaan ja sanoo "as you wish". Tarkistin lasten kotitehtavat ja katsoin, etta Robina antoi jotain kopioitaa jollekin lapsista, joten seurasin. Jossain vaiheessa mietin, etta eiko tanaan olekaan perjantai, kun vain jatkettiin. Robina oli ottanut vilkkaimmat kanssaan toimistoon tyoskentelemaan ja kun menin kysymaan hanelta, eiko olisi aika antaa lasten jo leikkia, niin loysin hanet hassuttelemasta lasten kanssa. Johtopaatoksena tasta oletin, etta on. Paatin yrittaa opettaa lapsille leijonaa ma metsastan viela ennen leikin alkua ja pyysin Robinaa kaantamaan. Piirsin taululle paapiirtein leikin kulun, mutta en tieda eiko Robina ymmartanyt minua tai mita han sanoi lapsille, mutta lapset eivat oikein tajunneet, etta heidan pitaa toistaa. Josasin vaiheessa he tajusivat, mutta heilla meni varmasti aika ohi mita leikissa oli "tarinana", koska tulkkaus puuttui aika lailla kokonaan loppujen lopuksi. Kaikilla oli kuitenkin hauskaa ja lapsia nauratti kovasti.
Kun peliaika alkoi, pelasin kolmen tyton kanssa nepalilaista lautapelia. Aina kun aikuinen on mukana peli menee sujuvammin, mutta jos siiryy edes sivusta seuraajaksi, joutuu alkaa ratkomaan riitoja ja pitaa olla koko ajan ajatukset pelissa. Pitaa yrittaa kuunnella lasten aanensavyista ja elkeista mika on riidan aihe ja se on yllattavan vaikeaa. Muut aikuiset olivat toimistosa, mika tuntui aika hassulta. Hyvin paivasta kuitenkin selvisin ja toivottavasti en taysin epaoikeudenmukainen ollut, kun kielimuuri oli taas aika valtava.
Talla viikolla ollaan iltaisin kayty vain syomassa ja istumassa jossain, ei olla oikein mitaan kunnollista tehty. Parina iltana vain mentiin vain todella aikaisin nukkumaan, koska oli univelkaakin kertynyt. Sahko- ja vesikatkot ovat rajoittaneet hieman arkea, mutta aikalailla niihin on jo tottunut. Jos ei paase suihkuun kun on suunnitellut, ei se ole ongelma, ajattelee vain etta toivottavasti huomenna sitten. Perjantaina mentiin juhlistamaan viikonloppua taas parempaan ravintolaan, vaikka ravintola ei kovin hyvaksi osoittautunut. Olimme pyytaneet mukaan kaksi lahettiharjoittelijaakin. Hauska ilta meilla oli, vaikka ruokalistalta tilattiin sattuman varassa ruuat, kun ei niissa ollut selityksia ja tarjoilija selitti kaikista melkein samaa..
Lauantaina tavattiin Miika ja Antti, jotka olivat saapuneet Kathmanduun. Kaytiin ostamassa bussiliput Pokharaan, jonne menemme parin viikon paasta pitamaan hermolepoa ja shoppailemaan. Kaytiin syomassa ja kierreltiin Thamelissa koko paiva. Minulle on Thamelissa ja muodostunut eraan pahsmina huiveja myyvan miehen kanssa hyvat kauppasuhteet ja pitihan sita tallakin kertaa hanen luonaan kayda. Han ottaa minut aina niin ilolla vastaan ja nytkin olisi tarjonnut teeta, mutta en uskaltanut ottaa, koska on viela muistissa katukeittiosta haetun teen jalkeinen ripuli ja seuraavan paivan benji hyppy mielessa. Oltiin vasta illalla kotona ja oli aika levotonta, kun kaikkia jannitti seuraavan aamun aikainen heratys ja lahto kohti Tiibetin rajaa.
Tuntui todella oudolta palata guest houselle, josta olimme olleet poissa vain viikon, mutta se tuntui kuukaudelta. Pokharan rauhallisuus, ihanat jarvimaisemat ja mahtava vaellusviikko olivat tosiaan takana. Repusta meni kaikki vaatteet suoraan likapyykkiin, hyvin yllattavaa, mutta onneksi kotona meita odotti puhtaat lakanat, kun taloudenhoitajamme oli kaynyt pesemassa ne meidan poissa ollessamme. Jos en ole aikaisemmin maininnut, meilla tosiaan on taloudenhoitaja, joka kay noin joka toinen paiva siivoamassa, pesemassa pyykit ja tiskit. Tuntuu todella oudolle, kun ei itse tarvitse siivota ja pyykit jattaa vain pesuhuoneeseen ja seuraavaksi hakee ne katolta kuivumasta.
Illalla lahdettiin syomaan, kun jaakaapissa ei ollut kuin valo ja homeinen voi odottamassa. Samalla reissulla kaytiin kylla korjaamassa tilanne.. Matkalla Jawalakheliin Eve sai puhelun ja ihmettelimme, kuinka han meni niin vakavaksi. Antti soitti ja kertoi heidan joutuneen onnettomuuteen paikkallisbussin tiputtua 50m alas rotkoon. Han oli selvinnyt potkaisemalla ikkunan rikki ja hypannyt siita ulos, mutta Miika oli jaanyt bussiin pudotuksen ajaksi. Antti oli selvinnyt pelkilla ruhjeilla ja lahtenyt rinnetta alas bussin peraan. Miika ja muut matkustajat olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet ja paasseet ulos bussista. Miikalla oli iso ja syva haava kadessa, johon Antti antoi rinkastaan loytyneilla villasukilla ensiapua sitomalla haavan. Kun Antti soitti, oli Miika leikkauksessa ja Antti paassyt pois sairaalasta. Karmea lopetus lomaviikolle. Ilta meni jarkyttyneissa tunnelmissa, mutta onneksi molemmat pojat selvisivat hengissa!
Maanantai meilla oli onneksi viela vapaa, olisi ollut todella karua menna toihin edellisen illan uutisten saattelemana. Lahdettiin aamusta Thameliin, jossa tavattiin Esther, joka esitteli meidat tuttavalleen Rajille, joka jarjestaa matkoja, omistaa kahvilan ja hieronta paikan. Kaytiin ensin Annan ja Even kanssa hieronnassa ja sen jalkeen tavattiin Raj, jonka kautta varattiin matka luonnonpuistoon Chitwanaan joulukuulle. Kierreltiin Thamelissa jonkun aikaa ja kaytiin varaamassa liput seuraavalle sunnuntaille benji hyppyyn ja swingiin. Paiva meni nopeasti ja illalla oli outoa menna nukkumaan, kun tiesi toiden taas jatkuvan seuraavana paivana. KAthmandun melu ja saasteet arsyttivat jo heti tullessa ja iltaisin on taas pakko laittaa korvatulpat, kun koirat aloittavat ulvontansa aina samaan aikaan kun pitaisi menna nukkumaan. Ei tietoakaan Pokharan rauhallisuudesta.
Tiistaina arki alkoi normaalisti, en meinannut mahtua aamulla bussiin, jouduin alamaen roikkumaan jalat ja kadet bussin sisapuolella, muuten ulkona. Positiivista kuitenkin oli ettei siina haissut hiki niin pahasti. Sanga-Sangaihin oli mukava palata ja lapset olivat iloisia ja innoissaan. Kaikki eivat vielakaan ollut paikalla, koska ovat todennakoisesti viela omissa kylissaan kaymassa, kun juhlakausi viela jatkuu. Lapset tuntuivat olevan levottomampia, ehka pitkan vapaan takia, mutta he eivat oikein jaksaneet keskittya mihinkaan. On myos hankalaa, kun heilla oli ollut jo kai muutama paiva koulua ja en tieda mita he silloin olivat tehneet ja koko edellisen viikon ennen vapaita olin ollut pienempien kanssa, joten olin itsekin aika pihalla kaikesta. Viikon aikana paasin kuitenkin rytmiin lasten kanssa ja kerrattiin aikaisemmin opeteltuja asioita seka opeteltiin kysymaan toisen nimea ja vastaamaan siihen.
Torstaina koulussa vieraili kaksi ukrainalaista naista, he tulivat kai vain tutustumaan, mutta palahtivat kesken tunnin ja sen jalkeen ei kylla loppu paivasta tullut yhtaan mitaan. Lapset menevat ihan sekaisin kun nakevat kameran ja naiset halusivat poseerata lasten kanssa ja ottaa kuvia. He myos kyselivat mita lapset osaavat ja kyselivat lapsilta asioita. Lapset olivat innoissaan, mutta kun naiset lahtivat toimistoon oli ihan turha yrittaa saada lapsia enaa keskittymaan kunnolla mihinkaan. Autrinko myos paistaa iltapaivisin luokkaan todella kuumasti ja aiheuttaa sekin levottomuutta ja uneliaisuutta. Valilla joku saattaa vain alkaa pilkkimaan tunnilla.
Perjantaina Anna oli mukanani tutustumassa harjoittelupaikkaani. Perjantait ovat aina mukavia, kun lapset saavat pelailla ja leikkia. En ole kuitenkaan viela taysin selvilla perjantain kulusta, koska se on joka kerta ollut erilainen. Nytkin kysyin Robinalta, mita teemme ensin ja han sanoi jotain kotitehtavista. Yritin kysya, mutta joko han ei ymmarra tai ei uskalla sanoa, koska kohauttelee olkapaitaan ja sanoo "as you wish". Tarkistin lasten kotitehtavat ja katsoin, etta Robina antoi jotain kopioitaa jollekin lapsista, joten seurasin. Jossain vaiheessa mietin, etta eiko tanaan olekaan perjantai, kun vain jatkettiin. Robina oli ottanut vilkkaimmat kanssaan toimistoon tyoskentelemaan ja kun menin kysymaan hanelta, eiko olisi aika antaa lasten jo leikkia, niin loysin hanet hassuttelemasta lasten kanssa. Johtopaatoksena tasta oletin, etta on. Paatin yrittaa opettaa lapsille leijonaa ma metsastan viela ennen leikin alkua ja pyysin Robinaa kaantamaan. Piirsin taululle paapiirtein leikin kulun, mutta en tieda eiko Robina ymmartanyt minua tai mita han sanoi lapsille, mutta lapset eivat oikein tajunneet, etta heidan pitaa toistaa. Josasin vaiheessa he tajusivat, mutta heilla meni varmasti aika ohi mita leikissa oli "tarinana", koska tulkkaus puuttui aika lailla kokonaan loppujen lopuksi. Kaikilla oli kuitenkin hauskaa ja lapsia nauratti kovasti.
Kun peliaika alkoi, pelasin kolmen tyton kanssa nepalilaista lautapelia. Aina kun aikuinen on mukana peli menee sujuvammin, mutta jos siiryy edes sivusta seuraajaksi, joutuu alkaa ratkomaan riitoja ja pitaa olla koko ajan ajatukset pelissa. Pitaa yrittaa kuunnella lasten aanensavyista ja elkeista mika on riidan aihe ja se on yllattavan vaikeaa. Muut aikuiset olivat toimistosa, mika tuntui aika hassulta. Hyvin paivasta kuitenkin selvisin ja toivottavasti en taysin epaoikeudenmukainen ollut, kun kielimuuri oli taas aika valtava.
Talla viikolla ollaan iltaisin kayty vain syomassa ja istumassa jossain, ei olla oikein mitaan kunnollista tehty. Parina iltana vain mentiin vain todella aikaisin nukkumaan, koska oli univelkaakin kertynyt. Sahko- ja vesikatkot ovat rajoittaneet hieman arkea, mutta aikalailla niihin on jo tottunut. Jos ei paase suihkuun kun on suunnitellut, ei se ole ongelma, ajattelee vain etta toivottavasti huomenna sitten. Perjantaina mentiin juhlistamaan viikonloppua taas parempaan ravintolaan, vaikka ravintola ei kovin hyvaksi osoittautunut. Olimme pyytaneet mukaan kaksi lahettiharjoittelijaakin. Hauska ilta meilla oli, vaikka ruokalistalta tilattiin sattuman varassa ruuat, kun ei niissa ollut selityksia ja tarjoilija selitti kaikista melkein samaa..
Lauantaina tavattiin Miika ja Antti, jotka olivat saapuneet Kathmanduun. Kaytiin ostamassa bussiliput Pokharaan, jonne menemme parin viikon paasta pitamaan hermolepoa ja shoppailemaan. Kaytiin syomassa ja kierreltiin Thamelissa koko paiva. Minulle on Thamelissa ja muodostunut eraan pahsmina huiveja myyvan miehen kanssa hyvat kauppasuhteet ja pitihan sita tallakin kertaa hanen luonaan kayda. Han ottaa minut aina niin ilolla vastaan ja nytkin olisi tarjonnut teeta, mutta en uskaltanut ottaa, koska on viela muistissa katukeittiosta haetun teen jalkeinen ripuli ja seuraavan paivan benji hyppy mielessa. Oltiin vasta illalla kotona ja oli aika levotonta, kun kaikkia jannitti seuraavan aamun aikainen heratys ja lahto kohti Tiibetin rajaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)