Keskiviikko aamuna herattiin 6 katselemaan auringon nousua Himalajan vuoriston ylle! Aika mahtava naky, kun auringon ensi sateet piirtyvat lumihuippuisen vuoren rinteille ja valoisuus lahtee laskeutumaan kohti laaksoa. Syotiin aamiainen, puuroa hedelmilla auringon paisteessa ulkona vuorten ymparoimina. Ennen lahtoa kaytiin pienessa museossa majapaikkamme vieressa. Siella oli pieneen huoneeseen keratty tavaroita, joita nepelailaiset ovat vuosisatoja kayttaneet arjessa ja joita vielakin on monissa kylissa kovassa kaytossa. Ei vuoristo kyliin ole mitaan teita, matkoista puhutaan tunneissa tai kuinka monen paivan matka jonnekin on. Ruoka ja muut tarvikkeet tuodaan muuleilla tai ihmiset kantavat ne kyliin. Ei ole mitaan toivoa paasta autolla tuomaan kyliin ruokia tai muita. Polut ovat liuskekivista rakennettuja hyvassa tapauksessa tai sitten vain kinttupolkuja.
Keskiviikon kavely urakka oli helpompi, oppaamme kuvasi maaston muotoja tekemalla kammenella aaltoilevaa liiketta. Suuria nousuja ei matkalla pitanyt tulla... Kavely aloitettiin noin yhdeksan aikaan ja aurinko helli meita lammollaan, ehka vahan liikaakin vaikka ei pida valittaa. Alkuun nakyi kylia matkalla, mutta pian sukellettiin satumetsaan, jossa lintujen ja muiden elainten aantely oli lahes korvia huumaavaa. Sademetsassa oli valilla lehmat tukkineet tien taysin ja siella oli paljon pienia puroja joiden yli oli hauska loikkia ja menna kivia pitkin. Ehti katsella maisemia kun oli tasaisempaa, eika kokoaikaa tarvinnut keskittya portaisiin. Ennen lounasta loysimme kuitenkin itsemme kapuamasta todella jyrkkia portaita. Ne kiemurtelivat sademetsan uumenissa kalliota ylos pain. Saavuttuamme lounas paikalle vihdoin, osa porukasta odotteli jo meita, mutta me tuulettelimme rauhassa voittoa maesta ennen kuin menimme tilaamaan ruuan!
Lounas ei ollut kovin hyva, nuudelipaistos oli ehka koko viikon huonoin, mutta silla jaksoi hyvin tunnin matkan yopymispaikkaamme. Satumetsassa vaellus jatkui ruuan jalkeen ja aloimme Kiiran kanssa kysella vastaan tulevilta ihmisilta aamua jarjestaytyneemmin mista he ovat. Aamupaivan aikana olimme tavanneet ihmisia jo USA:sta ja Italiasta. Aloimme keraamaan pienta listaa kansallisuuksista. Meilla oli vuorosanat hyvin hallussa ja otimme mairean hymyn kasvoille. "Hi, where are you from?" "Oh, really? We are from Finland!" Joskus jaatiin vaihtamaan muutama muukin sana vastaantulijoiden kanssa. Aina ei kylla uskallettu kysyakaan, koska toisilla oli sitruunan hapan ilme kasvoilla.. Lounaan jalkeen kaveltiin noin tunti ja juuri ennen kuin paastiin perille alkoi tihuttaa. Paastiin hotelille ja sade yltyi, meilla kavi todella hyva tuuri. Ihmettelimme, kun oli viela valoisaa tullessamme, koska kahtena ensimmaisena paivana olimme paasseet vasta hamaran tultua perille.
Tadapanissa saimme viikon parasta teeta, joka muistutti todella paljon glogia. Illalla seurasimme ukkosta joka valkehti ja jyrahteli alempana laaksossa vuorten valissa. Opetimme myos kantajille ja oppaalle suomea, opas osasi entuudestaan jo muutamia sanoja. Illalla menimme seuraamaan nepalilaista kansantanssia, joka jarjestettiin varainkeruu tarkoituksessa teiden kunnossa pitoon. Aluksi paikalliset tanssivat, mutta pian vieraitakin haettiin mukaan lattialle tanssimaan. Kaytiin koko porukka pyorahtelemassa musiikin tahtiin ja naurettiin lahes vedet silmissa. Nepalilaiset ovat aivan uskomattomia tanssijoita, heidan ruuminsa menivat niin taysin musiikin mukana, ettei omia silmiaan meinannut uskoa.
Torstain vastainen yo oli todella kylma. Vaikka minulla oli makuupussi, ei se auttanut vaan piti pukea todella paljon yoksi paalle. Kolmet housut, nelja paitaa, pipo ja lapaset seka villasukat. Kaikille ei taalla riittanyt huopia. Onneksi sain kuitenkin nukuttua hyvin. Aamulla noustiin katsomaan taas auringon nousua kuuden aikaan ja sen jalkeen aamiaiselle. Puuro ja hedelmat maistuivat raikkaassa vuoristoilmassa todella hyvalle. Kavelemaan lahdettiin kahdeksan aikaan. Heti alkuun oli luvassa pitka laskeutuminen ja sen jalkeen nousua lounaaseen asti. Olimme oppineet jo oppaamme Kajin kasimerkeista, etta aaltomainen kadenliike saattoi kuvata mita vain. Myos hanen arviot ajastaan olivat kannustavia. Eivat ne aina paikkaansa pitaneet, mutta motivaatio pysyi.
Ihmettelin ennen lounasta, miten portaiden nousu voi tuntua taas niin vaikealta. Paljon vaikeammalta kuin edellisena paivana ja tuntuu, etta puuskuttaa kuin hoyryveturi. Nousuun antoi oman savayksen viela ystavamme muulit, jotka tulivat meita vastaan aina hankalimmissa kohdissa niin, etta jouduimme Kiiran kanssa menemaan rinteen puskiin kepin varassa pois muulien tielta. Nousun jalkeen puuskutuksen ja nousun rankkuuden syykin selvisi, myos se miksi oli niin paljon kylmempi. Olimme nousseet 3103m. Deuralissa, joka sijaitsi 3103m korkeudessa soimme lounaan, otin Dhal Bhatia ja masala tee maistui kylla ruuan jalkeen hyvalle, tai ehka se johtui vain teen lampoisyydesta. Lounaan jalkeen nousua oli viela hetki enne kuin tulimme vuoren harjaanteelle, joka muistutti rollimetsaa.
Vuoren harjanteella kavellessa alkoi pilvia kertya ja maisemat eivat nakyneet kunnolla, mutta usvaisuus teki metsassa kavelysta todella mahtavan elamyksen. Olimme taysin pilvessa! Harjanteelta alkoi loiva lasku 2800m korkeuteen, jossa viettaisimme seuraavan yon eli Ghorepanin kylassa. Hotelli siella oli hienoin ja lansimaisin koko reittimme varrella ja illalla pystyimme kuivattamaan paitoja ja sukkia kaminan aarella. Ilta sujui nopeasti, vaikka olimme olleet jo kolmen aikaan perilla. Pelailimme korttia ja soimme hyvin seka nautimme omenapiirakan palan puolen valin ylityksen kunniaksi. Illalla menimme aikaisin nukkumaan, koska perjantai aamuna odotti todella aikainen heratys.
Perjantai aamuna herasimme 4.30, puimme vaatteet paalle, otettiin kamerat ja vesipullot mukaan ja lahdettiin viidelta kapuamaan kohti Poon Hillia, joka on 3210m korkeudessa. Aamulla pimeassa taskulamppujen valossa lahti kulkue kohti huippua, tuli mieleen paasiais- tai joulukulkue. Oma otsalamppuni sanoi tietenkin juuri talla kriittisella hetkella sopimuksensa irti, mutta onneksi selvisin ilman suurempia kompastuksia. Aamuun tuollainen 400m nousu ennen aamiaista tuntui aika raskaalle, mutta oli se sen arvoista, vaikka tama oli sitten se ainoa aamu, kun emme nahneet kunnon auringon nousua, koska oli pilvista. Joimme kuitenkin aamuteet siella ja pilvien raoista naimme osan vuorista. Ja nyt on jotain miksi menna viela uudestaan sinne!
Palloillimme hetken, otimme kuvia ja lahdimme alaspain kohti hotellia syomaan aamiaista. Hunaja pannukakut maistuivat kylla niin hyvilta aamuisen kavelylenkin jalkeen. Ulkona oli viela ollut aika kylma, joten oli kiva lammitella kaminan edessa aamiaista odotellessa. Kavely urakan alaspain aloitimme ennen yhdeksaa. Tiedossa oli pelkkaa laskeutumista koko paiva, pienia nousuja oli valilla, mutta ne eivat juuri missaan tuntuneet. Itsella riitti energiaa, kun suunta oli alaspain. Jaloissa tuntui yllattavan vahan edellisten paivien kavely. Pohekeita vahan kiristi ja reidet olivat vahan kipeat, mutta paljon vahemman kuin odotin. Lounas syotiin ennen Ulleria, josta oli mukavat maisemat alas laaksoon ja ylos vuorille.
Lounaan jalkeen alkoikin paivan kovin urakka portaissa alaspain. Alkuun tuntui, etta eihan tassa mitaan ja hyvin menee, mutta huomasi etta jalat vasyvat aivan toisella tavalla alaspain mennessa. Valilla pidettiin valokuvaus taukoja ja tuntui etta oli oikein mallikuvaukset menossa kun maisemat olivat niin upeat ja asentoja vaihdeltiin parhaan kuvakulman loytamiseksi! Vihdoin portaiden loputtua ylitimme kaksi riippusiltaa isojen jokien yli ennen Tikhe Dungaa, joka oli viimeinen yopymispaikkamme. Kaksi kantajaamme olivat lahteneet lounaalta ennen meita ja nauroimme heidan varmaan juosseen perille. Naimme heidat seuraavan kerran kun tulimme Tikhe Dungaan ja he toivottivat meidat hymyssa suin tervetulleiksi.
Tikhe Dungassa oli koko reissun paras suihku ja oli mukava paasta lampoiseen suihkuun. Ruoka oli taas hyvaa ja vietimme viimeista iltaa kaikki yhdessa pelaten korttia ja Kaji oppaamme seka kantajamme piirtelivat paivakirjoihimme muistoja meille. Olimme kertoneet, etta meilla on nepalilaiset nimet ja heista oli hauska kayttaa niita. Oli aika haikea lahtea nukkumaan, kun tiesi etta seuraavana paivana oli enaa nelja tuntia kavelya jaljella. Olimme kuitenkin kutsuneet heidat kaikki meidan kanssamme illalliselle seuraavana paivana Pokharassa. Viimeinen yo ei ollut onneksi niin kylma kuin muutama edellinen ja taalla nukuimme kaikki tytot vieri vieressa yhdistetyissa sangyissa.
Viiemisena aamuna otin aamiaiseksi tiibetilaista leipaa, samaa kuin ensimmaisena aamuna, koska se oli ehdottomasti paras aamiainen. Kavelemaan lahdettiin hieman ennen kahdeksaa. Jatkettiin Kiiran kanssa vastaantulijoilta viela kyselya, koska halusimme loytaa edes yhden ruotsalaisen. Puolen tunnin kavelyn jalkeen kysyttiin taas erailta nuorilta miehilta englanniksi mista he ovat ja he vastasivat "from Finland". "Oikeesti?". "No voi perkele" totesivat pojat. He olivat Kokemaelta ja aloittamassa trekkaustaan. Ruotsalaisia ei matkan aikana kohdattu, tanskalaisia ja suomalaisia kylla.
Lounaspaikka oli Birethantissa ja ilmassa oli haikeutta ja levottomuutta ja vitsailua. Syotiin tavallista pidemapaan, koska meilla oli enaa puolen tunnnin kavely ennen kuin tulisimme Nayapuliin, jossa kyyti odotti meita takaisin Pokharaan. Viimeisella check pointilla noin 10-15 minuuttia ennen maaranpaata, paatimme Kiiran ja Estherin kanssa kokeilla rinkkojen kantoa! Se oli hauskaa ja kantajamme leikkivat nepalilaisia turisteja! Kylla heilla on ollut ihan uskomaton urakka kantaa kahta rinkkaa tai reppua koko matka kaikki ne portaat ylos ja alas. Aivan uskomatonta. Kyllahan sita rinkkaa tasaisella kantoi ja vitsailtiin Kiiran kanssa chocolate powerista Gangalle ja Sujanille, jotka olivat puhuneet koko viikon Dal bhat powerista.
Kun paastiin Nayapuliin odotettiin, etta osa porukasta olisi mennyt jo edelta, mutta he olivatkin kulkeneet jossain kohtaan harhaan. Ensin Kaji ja yksi kantajista, Durka lahtivat etsimaan heita. He eivat loytaneet, seuraavaksi nuoremmat kantajat Ganga ja Sujan lahtivat etsimaan heita ja vihdoin tunnin odottelun ja etsinnan jalkeen loydettiin heidat. Ohjeissa oli tullut joku vaarin kasitys ja he olivat kulkeneet harhaan. Ikava lopetus mukavalle viikolle, mutta onneksi he loytyivat. Kotimatka Pokharaan kesti noin puolitoista tuntia. Se meni aika vasyneissa tunnelmissa.
Tultuamme guest houselle Pokharassa kaytiin pika suihkussa ja suunnattiin Estherin, Annan ja Even kanssa hierontaan! Tuntui niin mahtavalle viikon kavelyn jalkeen, kun lihakset hierottiin kunnolla. Tunnin kokovartalo hieronta maksoi 1000rs. Hieronnan jalkeen mentiin syomaan yhdessa koko porukka ravintolaan, koska halusimme tarjota oppaalle ja kantajille illallisen kiitokseksi. Ilta oli todella mukava, vaikkakin hieman haikea, koska meista oli muodostunut yllattavan tiivis porukka viikon aikana. Ei olisi ollut samanlainen viikko, jos olisi ollut eri kantajat tai eri opas.
lauantai 30. lokakuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Annapurnan valloitus! Osa 1
Lauantaina 16.10. oli aikainen heratys. Kello parahti soimaan klo 5 ja Esther tuli hakemaan meita ja tavaroitamme 6.40. Suuntasimme Thameliin Green linen turistibussille, jonka oli maara lahtea 7.30 Pokharaan. Pokhara on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki, joka sijaitsee jarven rannalla. Sinne on Kathmandusta matkaa 200 km. Tiet ovat kuitenkin huonokuntoisia serpentiini teita eli bussimatka Pokharaan kesti 7 tuntia! Pitkalta se ei kuitenkaan tuntunut, koska maisemat olivat niin erilaiset kuin Suomessa ja niita oli mukava katsella. Oltiin tultu puolitoista tuntia, kun bussiin levisi hyvin epamiellyttava haju ja pian bussi pysahtyikin. Kuski hja apukuski ryomivat vuoron peraan bussin alle, josta tuli hieman savua. Jatkettiin kuitenkin matkaa, mutta pyhsahdyttiin kohta uudestaan, jonkun huoltamolta nayttavan rakennuksen kohdalle. Olimme aika epatietoisia, mita tapahtuu, tuleeko uusi bussi vai korjataanko tama. Onneksi meilla oli Esther mukana, joka yritti selvittaa asiaa. Pian jatkettiin taas matkaa, eika enaa tullut pahaa hajua, onneksi.. Green linen bussilinjaan kuului lounas seisovassa poydassa, kaikki pysahdykset olivat aika tehokkaita, eika niissa juuri mitaan ylimaaraista ehtinyt tehda kuin sen mihin tauko oli varattu.
Saavuttiin Pokharaan noin 15 aikaan ja otettiin taksi hotellillemme. Hotelli on saman miehen omistuksessa, joka jarjesti meille vaelluksen. Laitettiin tavarat huoneisiin ja lahdettiin tutustumaan Pokharan kaupunkiin. Kovasti vaikutti, etta nainkohan suomalaisille tulee suomalaiset saat, kun matkan aikana oli sadellut ja illalla satoi. Viela kun Esther lisasi, etta Dashain aikana ei pitaisi sataa enaa. Kavimme kahvilla ja ottamassa passikuvat trekkia varten, koska erinaisiin lupiin tarvitsi yhteensa kolme kuvaa. Etsittiin ruokapaikka ja jouduimme odottelemaan tunnin lahes ruokaa, koska lahes koko henkilokunta oli viettamassa vapaapaivia. Saimme vatsamme kuitenkin lahes tayteen, mutta ennen hotellille menoa kaytiin ostamassa naposteltavaa illaksi.
Sunnuntai aamupaivan vietimme kierrellen kauppoja ja kuljimme jarven rantatormaa pitkin. Vuoret ymparoivat aivan uskomattomalla tavalla Pokharan jarvea. Tai meille ne ovat vuoria, nepalilaisille kukkuloita.. Ennen lounasta tormasimme lapsiin, jotka keinuivat bambusta tehdyhista keinuista, jotka pystytetaan varta vasten Dashainia varten. Hindut uskovat, etta on hyva kerran vuodessa nousta maasta ja saada jalat ilmaan. Lapset antoivat meidankin kokeilla keinua ja kylla siina aika hurjat vauhdit saa. Juuri kun olimme lopettelemassa hyllatti kaatosade meidat ja juoksimme lahimpaan ravintolaan sateen suojaan lounaalle. Loppu iltapaiva menikin kahviloissa istuskellen ja sadetta pidatellen ja sielta menimme suoraan paivalliselle. Paivalliselle seuraamme liittyi Antti, joka on tehnyht harjoittelua Miikan kanssa Damaulin kylassa lahella Pokharaa. Heillakin oli loma viikko ja suostuttelimme Antin mukaamme vaellukselle. Miika ei voinut lahtea, koska oli ollut jo pitkaan kipeana. Illalla alkoi jo vahan jannittaa seuraavan paivan lahto.
Maanantaina soimme aamiaisen hotellilla ja odottelimme, etta vaellusluvat saataisiin ja voitaisiin lahtea. Paastiin lahtemaan vasta 11 aikaan, koska pyhien takia vaelluslupia myontavassa toimistossa oli ollut ruuhkaa. Pakkasimme tavarat minibussiin ja hyppasimme itsekin kyytiin. Opas ja kantajat tulivat samalla kyydilla. Kaiken kaikkiaan meita oli 11, opas Kaji, kolme kantajaa; Sujan, Ganga ja Durka. Matka aloituspaikalle kesti noin tunnin. Aloitimme vaelluksen Phedista. Vastassamme oli heti korkeat ja jyrkat portaat ja ulkona aurinko paahtoi ja oli kuuma! Kantajillamme oli jokaisella kaksi reppua/rinkkaa, jota he kantoivat ja oppaalla oli yksi rinkka. Meilla oli vain normi kokoiset selkareput, joissa oli vetta ja pienta evasta seka muuta kevytta ja tarpeellista. Lahdimme yhden kantajamme perassa nousemaan portaita, ja voi tuska!! Ei ole Suomessa koskaan missaan portaissa puuskuttanut niin paljon! Aloituspaikkammekin sijaitsi jo yli 1000m korkeudessa. Kuuma ilma ei asiaa helpottanut. Ajatukset kulkivat lahinna jaloissa, nosta nosta nosta. Asiaa ei helpottanut se, etta kantaja kaveli edella kuin ei mitaan rinkka ja reppu selassa hymyillen! Ekoista portaista selvittya helpottui.
Lounastauko pidettiin parin tunnin kapuamisen jalkeen, mutta onneksi siihen oli mahtunut tasaisiakin hetkia. Lounastauko pidettiin Dhampusissa. Lounasta jouduimme odottelemaan aika pitkaan, mutta kylla nuudelikeitto maistui niin hyvalle! Lounaan jalkeen alkoi hieman ripsimaan ja muutenkin piti pukea enemman paalle, koska hiki oli ehtinyt laskeutua. Kavely jatkui vaihtelevana, valilla oli nousua ja valilla tasaista, mutta ei onneksi toisia samanlaisia portaita kuin ensimmaiset. Pothana oli ensimmaisen paivan maaranpaa ja saavuimme sinne ennen kuutta. Ei kestanyt kauan kun pimeys tuli saapumisemme jalkeen, joten ajoituksemme oli taydellinen. Kavelya taukoineen oli reilu viisi tuntia. Puoli lammin suihku tuntui hyvalta paivan hikoilun jalkeen ja sankykin oli pehmeampi kuin meilla Kathmandussa. Otin illalla ruuaksi Dal Bhatia, joka on nepalin kansallisruoka. Meidan kantaja pojat olivat hehkuttaneen Dal Bhat Poweria perille paastyamme.
Illalla hengailimme ja tutustuimme toisiimme, lupasin oppaalle myyda puhelimeni hanelle vaelluksen jalkeen, koska en silla Suomessa tekisi mitaan. Hampaiden pesun aikaan Antti tuli lahes juosten luoksemme ja sanoi, etta nyt nakyy lumihuippu vuoret. Alkuun oli vahan epauskoinen olo, mutta pakko sita oli lahtea ihmettelemaan. LAhdettiin Kiiran kanssa hammasharjat suussa ja aika nopeasti harjaaminen pysahtyhi, kun mentiin kulman ympari ja edessa oli naky, jollaista ei ole koskaan nahnyt. Ilta oli hamartynyt ja vuoren huiput siinsivat todella aavemaisina horisontissa yllattavan lahella! Alkuun tuli olo, etta mika kangas tuohon on levitetty, eivat nuo oikeasti voi olla siina.
Tiistai aamuna piti heti herattyani kayda katsomassa olivatko vuoret viela paikoillaan, vai olinko kenties nahnyt unta! Siella ne nokottivat ja nayttivat viela mahtavammilta auringon ensisateiden loisteessa! Aamiaisella yritin koko ajan kuikuilla ulos ja tarkastaa olivatko vuoret havinneet. Eivat havinneet. Paivan kavelyn aloitimme 7.45. Maasto oli taas vaihtelevaa nousujen, laskujen ja tasaisen valilla. Ennen lounasta kaveltiin melkein viisi tuntia. Valilla pysahdyttiin ottamaan valokuvia ja haukkaamaan evaspatukoita. Ennen lounasta laskeuduimme tasaisesti koko ajan vahan alaspain. Lounaan jalkeen kuitenkin alkoi aivan kamalat portaat alaspain! Jalat tarisivat ja niita oli yllattavan hankala hallita. Onneksi olin ennen lounasta ostanu puisen kepin 30 rupialla, josta tuli matkan aikana oikea pelastus nousuissa ja laskuissa. Nepalissa ajatellaan, etta portaat ovat edistysta. Taalla on rakennettu liuskekivista polut ja portaat monen kylan valille. Ei niihin kyliin mitaan autoteita mene. Ihmiset kantavat paansa varassa jarkyttavia maaria tavaraa ja muulit tuovat loput. Jo pienetkin lapset tekevat raskasta ruummiillista tyota, koska heilla ei ole vaihtoehtoja. Kylaisten sisua ja arkea ei voi muuta kuin katsoa suu auki ihmetyksen vallassa.
Hulvattoman pitkan portaiden laskun jalkeen pidettiin teetauko ja pohdittiin jatketaanko kolmen tunnin portaiden nousu illan maaranpaahan vai jaadaanko siihen ja aloitetaan seuraava aamu nousulla. Suomalainen sisu ei antanut periksi, koska maaranpaamme oli suunniteltu Ghandrukiin ylos vuorelle niin sinnehan sitten oli mentava silloin kun on sovittu! Portaita oli paljon, mutta lepotaukojen avulla paasimme ylos! Edessa oli vain uusia haasteita, koska melkein kaikki hotellit ja guest houset olivat taynna. Vuorten valista oli nousemassa ukkonen ja ilta alkoi hamartya kun paastiin perille. Oppaamme Kaji juoksi etsimassa meille huoneita, ihmettelimme miten hanella riittaa energiia viela juosta lisaa portaita kun ensin on kavunnut kolme tuntia iso rinkka selassa. Kaji onneksi loysi meille huoneet yhdesta guest housesta ja kylla suihku tuntui taas niin hyvalle. Vaatteiden kuivatus oli vain vahan ongelmallista, koska yot olivat kosteita ja vasta aamulla paistaisi aurinko. Se onneksi kuitenkin kuivatti vaatteita ja pyyhkeita nopeasti. Suomen liittymasta oli tassa vaiheessa kuuluvuus loppunut, nepali liittyma toimi viela taalla.
Saavuttiin Pokharaan noin 15 aikaan ja otettiin taksi hotellillemme. Hotelli on saman miehen omistuksessa, joka jarjesti meille vaelluksen. Laitettiin tavarat huoneisiin ja lahdettiin tutustumaan Pokharan kaupunkiin. Kovasti vaikutti, etta nainkohan suomalaisille tulee suomalaiset saat, kun matkan aikana oli sadellut ja illalla satoi. Viela kun Esther lisasi, etta Dashain aikana ei pitaisi sataa enaa. Kavimme kahvilla ja ottamassa passikuvat trekkia varten, koska erinaisiin lupiin tarvitsi yhteensa kolme kuvaa. Etsittiin ruokapaikka ja jouduimme odottelemaan tunnin lahes ruokaa, koska lahes koko henkilokunta oli viettamassa vapaapaivia. Saimme vatsamme kuitenkin lahes tayteen, mutta ennen hotellille menoa kaytiin ostamassa naposteltavaa illaksi.
Sunnuntai aamupaivan vietimme kierrellen kauppoja ja kuljimme jarven rantatormaa pitkin. Vuoret ymparoivat aivan uskomattomalla tavalla Pokharan jarvea. Tai meille ne ovat vuoria, nepalilaisille kukkuloita.. Ennen lounasta tormasimme lapsiin, jotka keinuivat bambusta tehdyhista keinuista, jotka pystytetaan varta vasten Dashainia varten. Hindut uskovat, etta on hyva kerran vuodessa nousta maasta ja saada jalat ilmaan. Lapset antoivat meidankin kokeilla keinua ja kylla siina aika hurjat vauhdit saa. Juuri kun olimme lopettelemassa hyllatti kaatosade meidat ja juoksimme lahimpaan ravintolaan sateen suojaan lounaalle. Loppu iltapaiva menikin kahviloissa istuskellen ja sadetta pidatellen ja sielta menimme suoraan paivalliselle. Paivalliselle seuraamme liittyi Antti, joka on tehnyht harjoittelua Miikan kanssa Damaulin kylassa lahella Pokharaa. Heillakin oli loma viikko ja suostuttelimme Antin mukaamme vaellukselle. Miika ei voinut lahtea, koska oli ollut jo pitkaan kipeana. Illalla alkoi jo vahan jannittaa seuraavan paivan lahto.
Maanantaina soimme aamiaisen hotellilla ja odottelimme, etta vaellusluvat saataisiin ja voitaisiin lahtea. Paastiin lahtemaan vasta 11 aikaan, koska pyhien takia vaelluslupia myontavassa toimistossa oli ollut ruuhkaa. Pakkasimme tavarat minibussiin ja hyppasimme itsekin kyytiin. Opas ja kantajat tulivat samalla kyydilla. Kaiken kaikkiaan meita oli 11, opas Kaji, kolme kantajaa; Sujan, Ganga ja Durka. Matka aloituspaikalle kesti noin tunnin. Aloitimme vaelluksen Phedista. Vastassamme oli heti korkeat ja jyrkat portaat ja ulkona aurinko paahtoi ja oli kuuma! Kantajillamme oli jokaisella kaksi reppua/rinkkaa, jota he kantoivat ja oppaalla oli yksi rinkka. Meilla oli vain normi kokoiset selkareput, joissa oli vetta ja pienta evasta seka muuta kevytta ja tarpeellista. Lahdimme yhden kantajamme perassa nousemaan portaita, ja voi tuska!! Ei ole Suomessa koskaan missaan portaissa puuskuttanut niin paljon! Aloituspaikkammekin sijaitsi jo yli 1000m korkeudessa. Kuuma ilma ei asiaa helpottanut. Ajatukset kulkivat lahinna jaloissa, nosta nosta nosta. Asiaa ei helpottanut se, etta kantaja kaveli edella kuin ei mitaan rinkka ja reppu selassa hymyillen! Ekoista portaista selvittya helpottui.
Lounastauko pidettiin parin tunnin kapuamisen jalkeen, mutta onneksi siihen oli mahtunut tasaisiakin hetkia. Lounastauko pidettiin Dhampusissa. Lounasta jouduimme odottelemaan aika pitkaan, mutta kylla nuudelikeitto maistui niin hyvalle! Lounaan jalkeen alkoi hieman ripsimaan ja muutenkin piti pukea enemman paalle, koska hiki oli ehtinyt laskeutua. Kavely jatkui vaihtelevana, valilla oli nousua ja valilla tasaista, mutta ei onneksi toisia samanlaisia portaita kuin ensimmaiset. Pothana oli ensimmaisen paivan maaranpaa ja saavuimme sinne ennen kuutta. Ei kestanyt kauan kun pimeys tuli saapumisemme jalkeen, joten ajoituksemme oli taydellinen. Kavelya taukoineen oli reilu viisi tuntia. Puoli lammin suihku tuntui hyvalta paivan hikoilun jalkeen ja sankykin oli pehmeampi kuin meilla Kathmandussa. Otin illalla ruuaksi Dal Bhatia, joka on nepalin kansallisruoka. Meidan kantaja pojat olivat hehkuttaneen Dal Bhat Poweria perille paastyamme.
Illalla hengailimme ja tutustuimme toisiimme, lupasin oppaalle myyda puhelimeni hanelle vaelluksen jalkeen, koska en silla Suomessa tekisi mitaan. Hampaiden pesun aikaan Antti tuli lahes juosten luoksemme ja sanoi, etta nyt nakyy lumihuippu vuoret. Alkuun oli vahan epauskoinen olo, mutta pakko sita oli lahtea ihmettelemaan. LAhdettiin Kiiran kanssa hammasharjat suussa ja aika nopeasti harjaaminen pysahtyhi, kun mentiin kulman ympari ja edessa oli naky, jollaista ei ole koskaan nahnyt. Ilta oli hamartynyt ja vuoren huiput siinsivat todella aavemaisina horisontissa yllattavan lahella! Alkuun tuli olo, etta mika kangas tuohon on levitetty, eivat nuo oikeasti voi olla siina.
Tiistai aamuna piti heti herattyani kayda katsomassa olivatko vuoret viela paikoillaan, vai olinko kenties nahnyt unta! Siella ne nokottivat ja nayttivat viela mahtavammilta auringon ensisateiden loisteessa! Aamiaisella yritin koko ajan kuikuilla ulos ja tarkastaa olivatko vuoret havinneet. Eivat havinneet. Paivan kavelyn aloitimme 7.45. Maasto oli taas vaihtelevaa nousujen, laskujen ja tasaisen valilla. Ennen lounasta kaveltiin melkein viisi tuntia. Valilla pysahdyttiin ottamaan valokuvia ja haukkaamaan evaspatukoita. Ennen lounasta laskeuduimme tasaisesti koko ajan vahan alaspain. Lounaan jalkeen kuitenkin alkoi aivan kamalat portaat alaspain! Jalat tarisivat ja niita oli yllattavan hankala hallita. Onneksi olin ennen lounasta ostanu puisen kepin 30 rupialla, josta tuli matkan aikana oikea pelastus nousuissa ja laskuissa. Nepalissa ajatellaan, etta portaat ovat edistysta. Taalla on rakennettu liuskekivista polut ja portaat monen kylan valille. Ei niihin kyliin mitaan autoteita mene. Ihmiset kantavat paansa varassa jarkyttavia maaria tavaraa ja muulit tuovat loput. Jo pienetkin lapset tekevat raskasta ruummiillista tyota, koska heilla ei ole vaihtoehtoja. Kylaisten sisua ja arkea ei voi muuta kuin katsoa suu auki ihmetyksen vallassa.
Hulvattoman pitkan portaiden laskun jalkeen pidettiin teetauko ja pohdittiin jatketaanko kolmen tunnin portaiden nousu illan maaranpaahan vai jaadaanko siihen ja aloitetaan seuraava aamu nousulla. Suomalainen sisu ei antanut periksi, koska maaranpaamme oli suunniteltu Ghandrukiin ylos vuorelle niin sinnehan sitten oli mentava silloin kun on sovittu! Portaita oli paljon, mutta lepotaukojen avulla paasimme ylos! Edessa oli vain uusia haasteita, koska melkein kaikki hotellit ja guest houset olivat taynna. Vuorten valista oli nousemassa ukkonen ja ilta alkoi hamartya kun paastiin perille. Oppaamme Kaji juoksi etsimassa meille huoneita, ihmettelimme miten hanella riittaa energiia viela juosta lisaa portaita kun ensin on kavunnut kolme tuntia iso rinkka selassa. Kaji onneksi loysi meille huoneet yhdesta guest housesta ja kylla suihku tuntui taas niin hyvalle. Vaatteiden kuivatus oli vain vahan ongelmallista, koska yot olivat kosteita ja vasta aamulla paistaisi aurinko. Se onneksi kuitenkin kuivatti vaatteita ja pyyhkeita nopeasti. Suomen liittymasta oli tassa vaiheessa kuuluvuus loppunut, nepali liittyma toimi viela taalla.
torstai 14. lokakuuta 2010
Orpokotivierailu
Nyt kun on Dashain aika ja meilla on "pakko" vapaita, niin Esther hommasi meille tekemista. Han jarjesti muutaman paivan vierailun laheiseen kristilliseen orpokotiin. Johtaja tuli hakemaan meita ensimmaisena paivana ja seurasimme hanta kavellen, kun han ajoi moottoripyoralla edella. Onneksi matka ei tosiaan ollut kuin reilu viisi minuuttia, koska yllattavan vaikea on seurata moottoripyoraa, vaikka se ajaisi hiljaa.
Orpokodilla meita odotti 14 innostuneen nakoista lasta, kuitenkin hieman jannittaen. Jannitys taisi olla kuitenkin molemmin puolista. Orpokodissa on aikaisemminkin kaynyt opiskelijoita Suomesta ja edelliset olivat kai antaneet osalle lapsista suomalaisen nimen kommunikoinnin helpottamiseksi. Loputkin lapset halusivat suomalaiset nimet ja he halusivat antaa meille myos nepalilaiset nimet. Joukkomme ainoa mies sai osuvan nimen, Raj Kumar, joka tarkoittaa prinssia! Minulle he antoivat nimen Asa, joka tarkoittaa toivoa.
Meille tuli pieni haaste nimien keksimiseen, koska nepalilaiset nimet kaikki tarkoittavat jotain, joten tuntui tyhmalta vain heitella lapsille nimia. Mietimme jokaisen lapsen kohdalla mika nimi sopisi hanelle ja miten selittaisimme, mita nimi kuvaa. Ei varmasti selitykset mene nimikirjojen mukaan, mutta aika hyvia keksimme. Poikia on nelja orpokodissa, heille oli helppo keksia. Yksi pojista oli Pietari, sen han oli saanut edellisilta opiskelijoilta, me annoimme sitten Otso, Timo ja Eero lopuille nimiksi. Tyttoja oli 10 plus 2 tyontekijaa seka johtajan 2 omaa tytarta. Eli niissa oli enemman keksimista. Kolmella tytolla oli ennestaan jo suomalaiset nimet, Anna, Saija ja Pauli (muuttunut todennakoisesti Paulasta). Aloitimme nuorimmista ja heidan nimikseen annoimme Peppi, Saara, Minttu, Anne ja Ronja. Isompien tyttojen nimet olivat Maija, Tiina, Aino, Tuuli, Veera ja Saana. Saana toimi tulkkina meille sen jalkeen, kun johtaja lahti tekemaan toita.
Lapset halusivat menna ulos leikkimaan ja leikimme alkuun Ice-Water-hippaa, jossa oli kolme jaajaa ja kaikki kiinni jaaneet vietiin nurkkaan, jota vartioitiin ja pelastaminen oli hyvin hankalaa. Hippaa meidan osalta vaikeutti ehka myos se, etta pienet lapset hirvean mielellaan oli kiinni meidan kasissa. Suomessa olisi nopeasti tullut huutoja "epareilua, ei saa vartioida", mutta tuolla se kuului hipan henkeen. Aurinko porotti taydelta teralta ja oli aika uuvuttavaa alkaa hippaa niin kuumalla ilmalla, mutta en muista milloin olen nauranut niin paljon hippaa alkaessani. Alettiin viela toista hippaa, ketjuhippaa, missa ongelmia lahinna toi koko erot. Pienimmat olivat polvenkorkuisia, eivatka isoimmatkaan nepalilaisita olleet kuin olkapaahan meita tyttoja. Hauskaa sekin oli!
Opetimme heille "kuka pelkaa suomalaista" - arvaattee varmaan mika leikki. Tila oli vain hieman ahdas, mutta se toi vain ihania kikatus hysteria kohtauksia monelta, kun ei ollut vaihtoehtoja mihin menna ja jaaja tuli lahemmas. Juokseminen helteessa otti koville niin heilla kuin meillakin. Vaihdoimme rauhallisempaan piiri leikkiin, jossa laulettiin jotain nepalilaista laulua ja yksi oli keskella. Keskella olijan taytyi sitten sheikkailla tai tanssia kun laulettiin. Ja han valitsi uuden keskelle tulijan. Loppua kohden hyvin "yllattavasti" me olimme aika usein keskella! Lapset olivat todella innokkaita tanssijoita, poikia se ei alkuun oikein houkuttanut, mutta onneksi Putte oli antamassa miehista esimerkkia, etta miehetkin voivat tanssia ja hullutella.
Sisalla tanssittiin valilla pienen lasten nauhurin tahtiin, jossa soi vanha c-kasetti, johon oli nauhoitettu 90-luvun listahitteja, osa todella huonoja remixeja. Se ei kuitenkaan haitannut menoa! Opetimme lapsille joitain laululeikkeja, kuten perinteisen hama-hamahakin, jota on Nepalissa opetettu usein lapsille. Leijonaa ma metsastan sai suuren suosion lasten keskuudessa, etenkin lopun pimeaan luolaan meno ja leijonan loytyminen sielta! Myos paa-olkapaa-peppu leikki oli aika huippu ja sai aikaan kovia naurunremahduksia, kun laulu nopeentui. Opetin lapsille myos Ranskassa oppimani Funky Chickenin, se oli helpompi, koska siina on engalnnin kieliset "vuorosanat". Se toimi aivan mahtavasti! Tuli paljon uusia versioita, lahinna elainten muodossa leikkiin.
Lapset opettivat meille myos leikkeja nepaliksi, erilaisia laululeikkeja, taputus leikkeja seka he esittivat meille lauluja ja tansseja. Oli ihana katsoa kun pienet tytot tanssivat ja lauloivat jotain nepalilaista kansansavelmaa. Pienta ujoutta oli, mutta niin vilpittomia ja iloisia lapsia! Lapset asuvat isossa omakotitalossa, rauhallisella alueella ja heilla on aidattu piha. Johtaja ilmeisesti asuu vaimonsa ja kahden tyttarensa kanssa samassa talossa. Talo on kolmikerroksinen, alakerrassa on oleskelutila, jossa mekin leikimme seka poikien huone. Toisessa kerroksessa on kaksi tyttojen huonetta ja pari jotain muuta huonetta. Huoneissa on rautaiset kerrossangyt ja pienet hyllyt, jonne he voivat laittaa tavaransa. Kolmannessa kerroksessa on keittio ja sielta paasee katolle, missa on samanlainen kaksikerroksinen terassi kuin monissa muissakin taloissa taalla. Siella lapset esittelivat meille leijojaan, joita heilla oli muutama. Leijat ovat taalla hyvin suosittuja ja tuntuu, etta tuuli on aina otollinen niiden lennattamiseen! Katolta on upeat nakoalat Kathmandun laaksoon ja nakee myos apinatemppelin, jossa kavimme viikko sitten.
Annoimme lapsille muumilakut, jotka Kiira oli tuonut mukanaan Suomesta. Jokainen sai oman lakunsa ja he tiesivat muumihahmot, josta olin hieman yllattynyt! Veimme myos pienen pussillisen varikynia. Lapset kyselivat kovasti, koska tulemme taas leikkimaan heidan kanssaan. Lupasimme olla yhteydessa johtajaan ja sopia lisaa kaynteja sinne. Orpokoti on kuitenkin niin lahella ja nautimme suunnattomasti vierailuista! Suomessa kun puhutaan vierailukaynneista, on yleensa tiedossa paikan esittely ja pieni kierros, mutta taalla asia on onneksi toisin! Leikkia ja laulua seka mahtavaa ajanvietetta lasten kanssa. Kaikki varmasti saivat paljon, me opimme heilta uusia leikkeja ja lauluja ja he meilta! Lapsia katsoessa unohti helposti, etta he ovat orpoja ja saattaa olla hyvinkin rankka tausta! He vaikuttivat todella onnellisilta ja iloisilta ja naamat olivat yhta hymya kaikilla pienen alku jannityksen jalkeen!
Orpokodilla meita odotti 14 innostuneen nakoista lasta, kuitenkin hieman jannittaen. Jannitys taisi olla kuitenkin molemmin puolista. Orpokodissa on aikaisemminkin kaynyt opiskelijoita Suomesta ja edelliset olivat kai antaneet osalle lapsista suomalaisen nimen kommunikoinnin helpottamiseksi. Loputkin lapset halusivat suomalaiset nimet ja he halusivat antaa meille myos nepalilaiset nimet. Joukkomme ainoa mies sai osuvan nimen, Raj Kumar, joka tarkoittaa prinssia! Minulle he antoivat nimen Asa, joka tarkoittaa toivoa.
Meille tuli pieni haaste nimien keksimiseen, koska nepalilaiset nimet kaikki tarkoittavat jotain, joten tuntui tyhmalta vain heitella lapsille nimia. Mietimme jokaisen lapsen kohdalla mika nimi sopisi hanelle ja miten selittaisimme, mita nimi kuvaa. Ei varmasti selitykset mene nimikirjojen mukaan, mutta aika hyvia keksimme. Poikia on nelja orpokodissa, heille oli helppo keksia. Yksi pojista oli Pietari, sen han oli saanut edellisilta opiskelijoilta, me annoimme sitten Otso, Timo ja Eero lopuille nimiksi. Tyttoja oli 10 plus 2 tyontekijaa seka johtajan 2 omaa tytarta. Eli niissa oli enemman keksimista. Kolmella tytolla oli ennestaan jo suomalaiset nimet, Anna, Saija ja Pauli (muuttunut todennakoisesti Paulasta). Aloitimme nuorimmista ja heidan nimikseen annoimme Peppi, Saara, Minttu, Anne ja Ronja. Isompien tyttojen nimet olivat Maija, Tiina, Aino, Tuuli, Veera ja Saana. Saana toimi tulkkina meille sen jalkeen, kun johtaja lahti tekemaan toita.
Lapset halusivat menna ulos leikkimaan ja leikimme alkuun Ice-Water-hippaa, jossa oli kolme jaajaa ja kaikki kiinni jaaneet vietiin nurkkaan, jota vartioitiin ja pelastaminen oli hyvin hankalaa. Hippaa meidan osalta vaikeutti ehka myos se, etta pienet lapset hirvean mielellaan oli kiinni meidan kasissa. Suomessa olisi nopeasti tullut huutoja "epareilua, ei saa vartioida", mutta tuolla se kuului hipan henkeen. Aurinko porotti taydelta teralta ja oli aika uuvuttavaa alkaa hippaa niin kuumalla ilmalla, mutta en muista milloin olen nauranut niin paljon hippaa alkaessani. Alettiin viela toista hippaa, ketjuhippaa, missa ongelmia lahinna toi koko erot. Pienimmat olivat polvenkorkuisia, eivatka isoimmatkaan nepalilaisita olleet kuin olkapaahan meita tyttoja. Hauskaa sekin oli!
Opetimme heille "kuka pelkaa suomalaista" - arvaattee varmaan mika leikki. Tila oli vain hieman ahdas, mutta se toi vain ihania kikatus hysteria kohtauksia monelta, kun ei ollut vaihtoehtoja mihin menna ja jaaja tuli lahemmas. Juokseminen helteessa otti koville niin heilla kuin meillakin. Vaihdoimme rauhallisempaan piiri leikkiin, jossa laulettiin jotain nepalilaista laulua ja yksi oli keskella. Keskella olijan taytyi sitten sheikkailla tai tanssia kun laulettiin. Ja han valitsi uuden keskelle tulijan. Loppua kohden hyvin "yllattavasti" me olimme aika usein keskella! Lapset olivat todella innokkaita tanssijoita, poikia se ei alkuun oikein houkuttanut, mutta onneksi Putte oli antamassa miehista esimerkkia, etta miehetkin voivat tanssia ja hullutella.
Sisalla tanssittiin valilla pienen lasten nauhurin tahtiin, jossa soi vanha c-kasetti, johon oli nauhoitettu 90-luvun listahitteja, osa todella huonoja remixeja. Se ei kuitenkaan haitannut menoa! Opetimme lapsille joitain laululeikkeja, kuten perinteisen hama-hamahakin, jota on Nepalissa opetettu usein lapsille. Leijonaa ma metsastan sai suuren suosion lasten keskuudessa, etenkin lopun pimeaan luolaan meno ja leijonan loytyminen sielta! Myos paa-olkapaa-peppu leikki oli aika huippu ja sai aikaan kovia naurunremahduksia, kun laulu nopeentui. Opetin lapsille myos Ranskassa oppimani Funky Chickenin, se oli helpompi, koska siina on engalnnin kieliset "vuorosanat". Se toimi aivan mahtavasti! Tuli paljon uusia versioita, lahinna elainten muodossa leikkiin.
Lapset opettivat meille myos leikkeja nepaliksi, erilaisia laululeikkeja, taputus leikkeja seka he esittivat meille lauluja ja tansseja. Oli ihana katsoa kun pienet tytot tanssivat ja lauloivat jotain nepalilaista kansansavelmaa. Pienta ujoutta oli, mutta niin vilpittomia ja iloisia lapsia! Lapset asuvat isossa omakotitalossa, rauhallisella alueella ja heilla on aidattu piha. Johtaja ilmeisesti asuu vaimonsa ja kahden tyttarensa kanssa samassa talossa. Talo on kolmikerroksinen, alakerrassa on oleskelutila, jossa mekin leikimme seka poikien huone. Toisessa kerroksessa on kaksi tyttojen huonetta ja pari jotain muuta huonetta. Huoneissa on rautaiset kerrossangyt ja pienet hyllyt, jonne he voivat laittaa tavaransa. Kolmannessa kerroksessa on keittio ja sielta paasee katolle, missa on samanlainen kaksikerroksinen terassi kuin monissa muissakin taloissa taalla. Siella lapset esittelivat meille leijojaan, joita heilla oli muutama. Leijat ovat taalla hyvin suosittuja ja tuntuu, etta tuuli on aina otollinen niiden lennattamiseen! Katolta on upeat nakoalat Kathmandun laaksoon ja nakee myos apinatemppelin, jossa kavimme viikko sitten.
Annoimme lapsille muumilakut, jotka Kiira oli tuonut mukanaan Suomesta. Jokainen sai oman lakunsa ja he tiesivat muumihahmot, josta olin hieman yllattynyt! Veimme myos pienen pussillisen varikynia. Lapset kyselivat kovasti, koska tulemme taas leikkimaan heidan kanssaan. Lupasimme olla yhteydessa johtajaan ja sopia lisaa kaynteja sinne. Orpokoti on kuitenkin niin lahella ja nautimme suunnattomasti vierailuista! Suomessa kun puhutaan vierailukaynneista, on yleensa tiedossa paikan esittely ja pieni kierros, mutta taalla asia on onneksi toisin! Leikkia ja laulua seka mahtavaa ajanvietetta lasten kanssa. Kaikki varmasti saivat paljon, me opimme heilta uusia leikkeja ja lauluja ja he meilta! Lapsia katsoessa unohti helposti, etta he ovat orpoja ja saattaa olla hyvinkin rankka tausta! He vaikuttivat todella onnellisilta ja iloisilta ja naamat olivat yhta hymya kaikilla pienen alku jannityksen jalkeen!
tiistai 12. lokakuuta 2010
1 kk takana!
Perjantai iltana lahdettiin viikonlopun alun kunniaksi vahan hienompaan ravintolaan syomaan. Me tytot puettiin pari viikkoa sitten teettamamme kurthat paalle ja Putte totesi, etta hanella on todella alipukeutunut olo seurassamme. Kurthat ovat todella juhlallisen nakoisia, vaikka naiset kayttavat niita taalla arkiasuina. Monet kurthakankaat ovat todella natisti koristeltuja. Kurthaan kuuluu housut, pitkahko paita sivuhalkioilla ja huivi. Kurthan kanssa naiset kayttavat paljon yhteen sopivia koruja taalla. Kurthan teettaminen ei taalla paljoa maksa, suurin osa hinnasta maaraytyy kankaan mukaan. Oli mahtava pitaa vaatetta, joka oli tehty mittatilaustyona. Kenkien kanssa meinasi tulla pieni ongelma, kun ei oikein varannut juhlakenkia mukaan. Toisaalta naiset taalla kayttavat kurthan kanssa kenkia kuin kenkia. He saattavat lahtea lenkkarit jalassa ja kurtha paalla kavelylle, se on hieman koominen yhtalo. Syotiin hyvin ja jaatiin viela kuuntelemaan live musiikkia ravintolan ulkopuutarhaan. Vahan alkoi viilea tulla illan mittaa, mutta onneksi kurthan huivi lammitti neuleen kanssa. Ravintolan hintataso oli hieman korkeampi, mutta ei mitaan verrattuna mita Suomessa olisi mennyt samantyyppisessa ravintolassa.
Lauantaina paatimme lahtea koko porukalla leffaan, itse olen kaynyt kerran jo leffassa katsomassa Bollywood plajayksen. Oli kuitenkin kiva menna meidan porukalla leffaan. Talla kertaa elokuvasta ymmarsi enemman, koska se sijoittui Australiaan, vaikka oli Bollywood tuotantoa. Elokuviin maksoi noin 3euroa! Elokuva teatteri oli sama, kuin jossa olimme Estherin kanssa kayneet. Se sijaitsee keskustassa todella lansimaisen kauppakeskuksen yhteydessa. Ei kylla juurikaan huvittanut kierrella kauppakeskuksessa, se oli jotenkin niin rikkaille ihmisille suunnattu. Ulkopuolella oli joitain koyhia tyttoja, jotka yrittivat myyda rypistyneita postikortteja tai pyysivat rahaa muuten. Katulapsiin ja kerjalaisiin on valilla todella vaikea suhtautua, koska heita on niin paljon taalla. Itseaan on pitanyt kovettaa, koska muuten ei jaksaisi.
Elokuvan jalkeen mentiin Thameliin lounaalle ja shoppailemaan. Siella liikkuu vaikka minkalaista porukkaa ja kaupustelijaa, mutta porukassa on mukava kulkea. Valilla shoppailu intoa laskee paljon se, kun kaikesta pitaisi tinkia ja vaantaa hinnasta. Mutta toisaalta kun paasee vauhtiin, niin huomaa miten on siinakin kehittynyt. Menin samaan kauppaan, mista ostin ensimmaisella viikolla housut, joista maksoin 500 rupiaa, nyt sain puhuttua iselleni kahdet samanlaiset housut ja niiden yhteishinnaksi 550 rupiaa! Ostettiin Annan kanssa myos minirinkat vaellusta varten. North Facen reput maksoivat n. 9 euroa. Kaytiin kaupoissa ja valilla istuttiin bareissa, tutustuttiin kahteen amerikkalaiseen mieheen, jotka ovat tulleet tekemaan humanitaarista tyota tanne. Heilla ei ollut lainkaan "me tiedamme parhaiten" asennetta, vaan kertoivat aika noyrasti mita he ovat tulleet tekemaan. Jokin aika sitten Kathmanduun on tullut uusi poliisipaallikko, jolla on hyvin tiukka linja yoelaman suhteen. Kaikki baarit yhta tai kahta lukuunottamatta menevat kiinni puolelta oin. Koko Thamel ja Kathamndu hiljenee taysin.
Sunnuntaina paatimme tehda paiva retken Pataniin ja menna tutustumaan Patanin Durbar Squareen. Eli vanhaan temppelialueeseen, joka on maailman perintolistalla. ALue on suuri ja siella on paljon erilaisia temppeleita ja museoita. Emme ottaneet talla kertaa opasta, koska Evella oli harkkapaiva poikkeuksellisesti. Kieretelimme aluetta kartan kanssa ja kaukaisimman temppelin pihalla oli kaynnissa hindulainen haaseremonia. Seka morsian etta sulhanen nayttivat hyvin vakavilta, kumpikaan ei hymyillyt tai nayttanyt onneaan ilmeilla. Seurasimme seremoniaa hetken aikaa, ihmettelimme sen pitopaikkaa temppelialueen yhdessa nurkkauksessa ulkona. Ei sisalla missaan temppelissa. Taalla avioliiton merkiksi mies antaa naiselle helmikaulanauhan, ei sormusta. Moniin temppeleihin oli paasykielletty muilta kuin hinduilta, mutta hienon nakoisia ne oli ulospain jo! Monessa on niin hienoja kasintehtyja yksityiskohtia, ettei meinaa uskoa jonkun ihmisen niita tehneen. Kaytiin lounaalla kattoravintolassa, josta naki temppelialueen yli. Kattoravintolat ovat kylla upeita taalla, koska niista maisemat ovat uskomattomia usein. Lounaan jalkeen mentiin torille katselemaan turisti tavaroita, kuten koruja, veitsia, rukouskulhoja seka muita koriste-esineita. Hieroin pitkaan kauppaa eraan myyjan kanssa rukouskulhosta ja han opetti minua soittamaan sita. Han takasi, etta kulhosta lahtee aani ikuisesti, koska sita ei ole maalattu, voi olla etta huijattiin, mutta opinpahan soittamaan kulhoa ja itselleni jai hyva mieli. Viereiselle kauppiaalle ei sita myota jaanyt hyva mieli. Han seurasi minua ja sanoi, etta jos en osta tulee huonoa onnea, koska olin kysynyt hintaa. Han ei tuntunut ymmartavan, etta minulla on oikeus kysella hintoja ja olla ostamatta.. Taalla kovasti kaikki myyjat yrittavat vedota siihen, etta kauppa ei ole kaynyt ja on ollut todella hiljaista. Varmasti se on joissain tapauksissa tottakin, mutta...
Maanantaina alkoi viikko taas harjoittelussa. Paiva oli rento, ei ollut mitaan erikoista opetusta, lapset saivat piirtaa ja leikkia, koska Dashain eli hindujen juhla on alkamassa. Lapsia oli muutenkin tavallista vahemman paikalla, koska moni lahtee maaseudulle sukulaisten luo. Kaikki paikat siistitaan ja siivotaan, jopa katukuva on siistiytynyt ennen Dahainia. Dashain aikana hindut uhraavat elaimia kotonaan tai vievat ne uhrattaviksi.
Yleisia huomitoita taalta taas. En muista taysin, mita olen kertonut joten pahoittelen jos tulee asioita kahteen kertaan. Taalla on siis hyvin polyista ja saasteista, mutta silti monet liha ja kalakaupat sijaitsevat tien vieressa ja lihat ja kalat ovat kuumuudessa koko paivan. Ei ole mitaan kylmasailytyksia monessakaan paikassa. Usein viela karpasia porraa lihojen ymparilla. Kanat nokottavat poydalla ketarat kohti kattoa ja vuohen ruho roikkuu katosta tai on poydalla ilman paata juuri nyljettyna. Muutaman kerran olen kavellyt ohi kun vuohta on nyljetty ja se on allottava naky!
Ensi nakemalta voisi kuvitella, etta Nepali on taynna homoja. Monet miehet kavelevat kasikadessa tai kasi toisen harteilla. Se on kuitenkin ystavyyden merkki taalla. Naiset eivat osoita ystavyytta toisilleen yhta nakyvasti kuin miehet keskenaan. Saati sitten seurustelevat parit. Yhtaan kertaa en ole tainnut nahda kenenkaan suutelevan taalla! Arkiviikko on kuuden paivan mittainen, seka koulu etta tyoviikko. Vain lauantai on vapaapaiva. Muutenkin paivat, joita he tuntuvat tekevan vaikuttavat todella pitkilta. Jos sinulla on yritys tai kauppa, on sita pyoritettava pitkaa paivaa. Pimeaa taalla tulee illalla yllattavan aikaisin, jo kuuden jalkeen tarvitsee taskulamppua, jottei kompastu ulkona.
Paivisin on viela melkein +30 astetta, illat ovat jo hieman viilentyneet. Silti paivalla nakee ihmisia toppatakkeja paalla tai vahintaan neule ylla. Itse on T-paidassa ja hiki virtaa. Ehka se vain sitten tuntuu niin kylmalta nyt, jos viela kuukausi sitten on ollut paljon lampoisempi. Asia joka pistaa silmaan taalla on ihmisten syljeskely. Se on aivan luonnollista seka miehille etta naisille. Kadulla kun kavelee kuulee usein takanaan tai sivulla epamiellyttavaa rakimista ja kohta klimppi lentaa. Lapset ja naiset eivat todellakaan jaa rakimisessa miehille. Ja harjoittelussa olen huomannut, etta jos lapsi oikein suuttuu niin han helposti sylkaisee toisen paalle.
Lasten silmat on usein meikattu mustalla kajaalilla. Pitkaan luulin, etta se liittyy tuleviin juhlallisuuksiin. Se liittyy kylla hindukulttuuriin, mutta ne meikataan, koska ajatellaan paholaisten ja pahojen henkien menevan lapseen silmien kautta ja ottavan sitten sielun haltuun. Mustat kajaalit estavat pahoja henkia huomaamasta silmia tai menemasta niihin. Lastenvaunuja taalla ei ole varmaan yksiakaan nakynyt. Toisaalta ne olisivat todella epakaytannolliset. Bussiin ei olisi mitaan toivoa paasta niiden kanssa ja kadutkin on niin huonossa kunnossa, etta vaunuja pitaisi kantaa tai nostaa todella usein. Jos aiti tulee pienen lapsen kanssa bussiin, lapsi annetaan usein jollekin istuvalle matkustajalle syliin. Se on taysin luonnollinen tilanne molemmille ja harvoin on nahnyt lapsen vierastavan tilannetta. Eilen aamulla kun eras aiti poistui bussista ja hanen lapsi oli eraan matkustajan sylissa, otti rahastaja lapsen ikkunan kautta ulos ja antoi aidille. Jos joku nainen tulee aivan pienen sylivauvan kanssa bussiin, yritetaan hanet paastaa istumaan. Se ei ole mikaan helpoin tehtava bussissa, jossa ei muutenkaan paase liikkumaan.
Nepalin lipun kaytosta on pakko viela mainita, koska suomalaisena tuntuu todella oudolta saannokset, jotka sita koskevat. Nepalin lippua ei saa pitaa muualla kuin hallituksen rakennuksissa tai paikoissa. Yksityis henkilo ei saa pitaa lippua esilla kotinsa ulkopuolella. Yritin kysya, mista tama johtuu, mutta vastauksena oli etta se on vain saanto. Tuntuu todella kummalle, ettei oman maan lippua saa pitaa esilla, eika kunnioittaa omaa maataan sita kautta. Siihen tietenkin voi liittya viime vuosien levottomuudet, mutta silti!
Lauantaina paatimme lahtea koko porukalla leffaan, itse olen kaynyt kerran jo leffassa katsomassa Bollywood plajayksen. Oli kuitenkin kiva menna meidan porukalla leffaan. Talla kertaa elokuvasta ymmarsi enemman, koska se sijoittui Australiaan, vaikka oli Bollywood tuotantoa. Elokuviin maksoi noin 3euroa! Elokuva teatteri oli sama, kuin jossa olimme Estherin kanssa kayneet. Se sijaitsee keskustassa todella lansimaisen kauppakeskuksen yhteydessa. Ei kylla juurikaan huvittanut kierrella kauppakeskuksessa, se oli jotenkin niin rikkaille ihmisille suunnattu. Ulkopuolella oli joitain koyhia tyttoja, jotka yrittivat myyda rypistyneita postikortteja tai pyysivat rahaa muuten. Katulapsiin ja kerjalaisiin on valilla todella vaikea suhtautua, koska heita on niin paljon taalla. Itseaan on pitanyt kovettaa, koska muuten ei jaksaisi.
Elokuvan jalkeen mentiin Thameliin lounaalle ja shoppailemaan. Siella liikkuu vaikka minkalaista porukkaa ja kaupustelijaa, mutta porukassa on mukava kulkea. Valilla shoppailu intoa laskee paljon se, kun kaikesta pitaisi tinkia ja vaantaa hinnasta. Mutta toisaalta kun paasee vauhtiin, niin huomaa miten on siinakin kehittynyt. Menin samaan kauppaan, mista ostin ensimmaisella viikolla housut, joista maksoin 500 rupiaa, nyt sain puhuttua iselleni kahdet samanlaiset housut ja niiden yhteishinnaksi 550 rupiaa! Ostettiin Annan kanssa myos minirinkat vaellusta varten. North Facen reput maksoivat n. 9 euroa. Kaytiin kaupoissa ja valilla istuttiin bareissa, tutustuttiin kahteen amerikkalaiseen mieheen, jotka ovat tulleet tekemaan humanitaarista tyota tanne. Heilla ei ollut lainkaan "me tiedamme parhaiten" asennetta, vaan kertoivat aika noyrasti mita he ovat tulleet tekemaan. Jokin aika sitten Kathmanduun on tullut uusi poliisipaallikko, jolla on hyvin tiukka linja yoelaman suhteen. Kaikki baarit yhta tai kahta lukuunottamatta menevat kiinni puolelta oin. Koko Thamel ja Kathamndu hiljenee taysin.
Sunnuntaina paatimme tehda paiva retken Pataniin ja menna tutustumaan Patanin Durbar Squareen. Eli vanhaan temppelialueeseen, joka on maailman perintolistalla. ALue on suuri ja siella on paljon erilaisia temppeleita ja museoita. Emme ottaneet talla kertaa opasta, koska Evella oli harkkapaiva poikkeuksellisesti. Kieretelimme aluetta kartan kanssa ja kaukaisimman temppelin pihalla oli kaynnissa hindulainen haaseremonia. Seka morsian etta sulhanen nayttivat hyvin vakavilta, kumpikaan ei hymyillyt tai nayttanyt onneaan ilmeilla. Seurasimme seremoniaa hetken aikaa, ihmettelimme sen pitopaikkaa temppelialueen yhdessa nurkkauksessa ulkona. Ei sisalla missaan temppelissa. Taalla avioliiton merkiksi mies antaa naiselle helmikaulanauhan, ei sormusta. Moniin temppeleihin oli paasykielletty muilta kuin hinduilta, mutta hienon nakoisia ne oli ulospain jo! Monessa on niin hienoja kasintehtyja yksityiskohtia, ettei meinaa uskoa jonkun ihmisen niita tehneen. Kaytiin lounaalla kattoravintolassa, josta naki temppelialueen yli. Kattoravintolat ovat kylla upeita taalla, koska niista maisemat ovat uskomattomia usein. Lounaan jalkeen mentiin torille katselemaan turisti tavaroita, kuten koruja, veitsia, rukouskulhoja seka muita koriste-esineita. Hieroin pitkaan kauppaa eraan myyjan kanssa rukouskulhosta ja han opetti minua soittamaan sita. Han takasi, etta kulhosta lahtee aani ikuisesti, koska sita ei ole maalattu, voi olla etta huijattiin, mutta opinpahan soittamaan kulhoa ja itselleni jai hyva mieli. Viereiselle kauppiaalle ei sita myota jaanyt hyva mieli. Han seurasi minua ja sanoi, etta jos en osta tulee huonoa onnea, koska olin kysynyt hintaa. Han ei tuntunut ymmartavan, etta minulla on oikeus kysella hintoja ja olla ostamatta.. Taalla kovasti kaikki myyjat yrittavat vedota siihen, etta kauppa ei ole kaynyt ja on ollut todella hiljaista. Varmasti se on joissain tapauksissa tottakin, mutta...
Maanantaina alkoi viikko taas harjoittelussa. Paiva oli rento, ei ollut mitaan erikoista opetusta, lapset saivat piirtaa ja leikkia, koska Dashain eli hindujen juhla on alkamassa. Lapsia oli muutenkin tavallista vahemman paikalla, koska moni lahtee maaseudulle sukulaisten luo. Kaikki paikat siistitaan ja siivotaan, jopa katukuva on siistiytynyt ennen Dahainia. Dashain aikana hindut uhraavat elaimia kotonaan tai vievat ne uhrattaviksi.
Yleisia huomitoita taalta taas. En muista taysin, mita olen kertonut joten pahoittelen jos tulee asioita kahteen kertaan. Taalla on siis hyvin polyista ja saasteista, mutta silti monet liha ja kalakaupat sijaitsevat tien vieressa ja lihat ja kalat ovat kuumuudessa koko paivan. Ei ole mitaan kylmasailytyksia monessakaan paikassa. Usein viela karpasia porraa lihojen ymparilla. Kanat nokottavat poydalla ketarat kohti kattoa ja vuohen ruho roikkuu katosta tai on poydalla ilman paata juuri nyljettyna. Muutaman kerran olen kavellyt ohi kun vuohta on nyljetty ja se on allottava naky!
Ensi nakemalta voisi kuvitella, etta Nepali on taynna homoja. Monet miehet kavelevat kasikadessa tai kasi toisen harteilla. Se on kuitenkin ystavyyden merkki taalla. Naiset eivat osoita ystavyytta toisilleen yhta nakyvasti kuin miehet keskenaan. Saati sitten seurustelevat parit. Yhtaan kertaa en ole tainnut nahda kenenkaan suutelevan taalla! Arkiviikko on kuuden paivan mittainen, seka koulu etta tyoviikko. Vain lauantai on vapaapaiva. Muutenkin paivat, joita he tuntuvat tekevan vaikuttavat todella pitkilta. Jos sinulla on yritys tai kauppa, on sita pyoritettava pitkaa paivaa. Pimeaa taalla tulee illalla yllattavan aikaisin, jo kuuden jalkeen tarvitsee taskulamppua, jottei kompastu ulkona.
Paivisin on viela melkein +30 astetta, illat ovat jo hieman viilentyneet. Silti paivalla nakee ihmisia toppatakkeja paalla tai vahintaan neule ylla. Itse on T-paidassa ja hiki virtaa. Ehka se vain sitten tuntuu niin kylmalta nyt, jos viela kuukausi sitten on ollut paljon lampoisempi. Asia joka pistaa silmaan taalla on ihmisten syljeskely. Se on aivan luonnollista seka miehille etta naisille. Kadulla kun kavelee kuulee usein takanaan tai sivulla epamiellyttavaa rakimista ja kohta klimppi lentaa. Lapset ja naiset eivat todellakaan jaa rakimisessa miehille. Ja harjoittelussa olen huomannut, etta jos lapsi oikein suuttuu niin han helposti sylkaisee toisen paalle.
Lasten silmat on usein meikattu mustalla kajaalilla. Pitkaan luulin, etta se liittyy tuleviin juhlallisuuksiin. Se liittyy kylla hindukulttuuriin, mutta ne meikataan, koska ajatellaan paholaisten ja pahojen henkien menevan lapseen silmien kautta ja ottavan sitten sielun haltuun. Mustat kajaalit estavat pahoja henkia huomaamasta silmia tai menemasta niihin. Lastenvaunuja taalla ei ole varmaan yksiakaan nakynyt. Toisaalta ne olisivat todella epakaytannolliset. Bussiin ei olisi mitaan toivoa paasta niiden kanssa ja kadutkin on niin huonossa kunnossa, etta vaunuja pitaisi kantaa tai nostaa todella usein. Jos aiti tulee pienen lapsen kanssa bussiin, lapsi annetaan usein jollekin istuvalle matkustajalle syliin. Se on taysin luonnollinen tilanne molemmille ja harvoin on nahnyt lapsen vierastavan tilannetta. Eilen aamulla kun eras aiti poistui bussista ja hanen lapsi oli eraan matkustajan sylissa, otti rahastaja lapsen ikkunan kautta ulos ja antoi aidille. Jos joku nainen tulee aivan pienen sylivauvan kanssa bussiin, yritetaan hanet paastaa istumaan. Se ei ole mikaan helpoin tehtava bussissa, jossa ei muutenkaan paase liikkumaan.
Nepalin lipun kaytosta on pakko viela mainita, koska suomalaisena tuntuu todella oudolta saannokset, jotka sita koskevat. Nepalin lippua ei saa pitaa muualla kuin hallituksen rakennuksissa tai paikoissa. Yksityis henkilo ei saa pitaa lippua esilla kotinsa ulkopuolella. Yritin kysya, mista tama johtuu, mutta vastauksena oli etta se on vain saanto. Tuntuu todella kummalle, ettei oman maan lippua saa pitaa esilla, eika kunnioittaa omaa maataan sita kautta. Siihen tietenkin voi liittya viime vuosien levottomuudet, mutta silti!
torstai 7. lokakuuta 2010
It's a mistake!
Elama Nepalissa on todellakin siis erilaista kuin Suomessa. Se on varmaan tullut jo ilmi aikaisemmistakin kirjotuksista, mutta pienia ajatuksia yleisesti kulttuurista tulee tassa.
Talla viikolla minulle selvisi, etta vaikka busseista huudetaan minne se on menossa, niin se pysaytetaan suht samalla tavalla kuin Suomessa, mutta rannetta heilutellaan samalla. Taalla on bussipysakkeja, mutta usein miten moni nayttaa seisovan vain tien reunassa ja siita heiluttaa kattaan ja pysayttaa bussin. Busseilla on varmaan joku suuntaa antava aikataulu, mutta usein tuntuu, etta bussi odottaa sen aikaa, etta se on taysi ja lahtee vasta sitten. Olin kuvitellut, etta bussien katolla matkustaminen on yleisempaa, mutta yllattavan vahan sita nakee meidan paikallisbusseissa. Paikallisbusseihin ei osteta lippua, maksetan vain raha kun jaa pois kyydista tai rahastaja keraa rahat jos bussi pysahtyy esimerkikis ruuhkaan tai liikennevaloihin.
Liikennevaloja taalla ei juurikaan nae. Kathmandun keskustassa on muutamia kohtia joissa on valo-ohjaus ja yhdet jalankulkijoiden valot olen bongannut vasta koko matkan aikana. Nekin tuntui olevan vain suuntaa antavat, kuten autoteiden kaista maalaukset. Autoja voi hyvin menna rinnan niin monta kuin mahtuu ja moottoripyorat tietenkin puikkelehtivat pienimmastakin mahdollisesta valista. Tama on todella moottoripyorien luvattu maa. Se on nappara ja kettera monikayttoinen kulkuneuvo, jolla paasee melkein paikkaan kuin paikkaan. Siina voi kuljettaa lahes mita vain, sivuilla nakee usein etupyoran takana telineet, joihin voi ripustaa vaikka kauppakassit tai roskapussit. On allistyttavaa minkalaisia kuormia polku- tai moottoripyoralla taalla kuskataan. Ei ole mitenkaan kummallinen naky, etta kyydissa on isa, aiti ja lapsi. Parhaimmillaan olen nahnyt kolme aikuista miesta yhden moottoripyoran kyydissa ja tietenkin vain kuskilla on kypara. Edes lapsilla ei ole kyparia, vaikka he olisivat kyydissa. Yhdella lapsella olen tainnut kyparan nahda.
Liikennetta on usein ohjaamassa poliiseja, yllattavan paljon myos naispoliiseja nakee. Heilla on kaikilla kasvoilla kankainen hengitysuoja, jollaisia monella nakee myos kaupungilla saasteiden takia. Siella he seisovat liikenteen keskella tai korokkeella viheltelemassa pilliin ja yrittavat ohjata liikennetta parhaansa mukaan. Se on hallittua kaaosta! Yhden kerran olen nahnyt, etta poliisi tutkii moottoripyorailijan ajokorttia, moni tuntuu loytaneen omansa muropaketista. Taalla vaikuttaa sanonta "ei silla kortilla ajeta" aika todelta. Eilen olin bussissa, jonka poliisi pysaytti ja taisi antaa sakot kuskille, en todella tieda mista hyvasta. Kenties bussi oli pysahtynyt jossain vaarassa kohtaa tai jotain, mutta kovasti he keskustelivat ja poliisi naytti lykkaavan jonkun lapun kuskille. Minusta kyydissa ei ollut mitaan tavallisuudesta poikkeavaa. Poliiseja ja vartioita nakee katukuvassa yllattavan paljon. Vartioita on jokaisen pankin ja automaatin edessa vartioimassa. Sotilaat pitavat iltaisin tiesulkuja ja tutkivat keita taksiseissa esimerkiksi on.
Yhtena paivana nain tyomatkalla sotilaiden marssiharjoitukset. He kavelivat kadulla kaikki varusteet paalla auringon porottaessa. Heidan takanaan kaveli joku isompi pomo heilutellen metrin mittaista kepakkoa. Voi vain kuvitella mita niskuroijille kay tai jos ei jaksa enaa jatkaa. Toisena paivana iltapaivalla ruuhka-aikaan meni autojen valista sotilaiden hevosmarssi. Varmaan parikymmenta sotilasta ratsasti iltapaiva ruuhkan keskella aivan kuin ei mitaan. Se tuntui oudolta jopa tanne.
Apinoita olen pari kertaa nahnyt kaduilla, mutta muuten niita ei ole juurikaan nakynyt muualla kuin apinatemppelilla. Katukoirat eivat kiinnittaneet apinoihin mitaan huomiota, toisin kuin olin odottanut. Koirat tuntuvat olevan paivalla muutenkin taysin flegmaattisia, mutta yolla konsertoivat ja pitavat elamaa sitakin enemman! Onneksi on korvatulpat. Ihmisten koiriin suhtautuminen on hyvin negatiivista taalla. Ja ovathan ne taalla varmasti riesa monelle, koska niita on todella paljon, mutta silti tekee todella pahaa nahda niin paljon huonossa kunnossa olevia koiria, joita viela kohdellaan huonosti heittelemalla tai lyomalla niita. Jo lapset oppivat tavan ja heittelevat koiria joskus ihan vain huvikseen. Todella harvalla on lemmikkina koira, muttamia olen nahnyt joilla on kaulapanta tai jotkut taluttavat koiraa. Niiden maaran voi laskea sormilla.
It's a mistake!- on muodostunut kuvaamaan kaikkea vahan outoa taalla. Kaikki alkoi siita kun kavimme ostamassa jogurttia alakerran kaupastamme ja yritimme katsoa purkeista, missa on sokeria ja missa ei. Loysimme yhden purkin, jossa oli merkinta etta siina ei ole sokeria. Myyja kuitenkin oli seurannut tutkimistamme ja tuli luoksemme ja osoitti purkin kylkea ja sanoi "It's a mistake". Eli purkissa oli joku virhe ja jogurtissa on sokeria. Nauroimme hammentyneina ja epauskoisina asialle, mutta kylla se maistui sille, etta sokeria on vahan lisatty, vaikka purkki muuta ilmoittaa ja vertasimme sita edelliseen ostamaame jogurttiin.
Aamiaisemme on joka paiva lahes samanlainen, keitamme puuroa, syomme myslia jajogurttia, hedelmia ja paahtoleipaa hillolla, voilla tai nutellalla. Lisaksi meilla on teeta ja kahvia. Paiva on mukava aloittaa kunnon aamiaisella yhdessa ilman kiiretta. Onneksi suurin osa meista menee sen verran myohempaan harjoitteluun, etta pystymme yhdessa syomaan aamiaisen. Iltaisin kun menemme ulos syomaan on ruokalistojen tutkiminen yleensa tarjoilijan paanvaiva, kun kyselemme kaikista ruuista mita niissa on. Harvoin saamme mitaan kunnon vastauksia ja otamme arpomalla ruokia. Usein olemme onneksi osuneet hyviin vaihtoehtoihin. Kerran kylla Anna tilasi ranskalaisen sipulikeiton, jossa ei ollut sipulia, mutta pekonia ja paistettu kananmuna sielta loytyi. Ei siina auttanut todeta muuta kuin It's a mistake ja ottaa uusi keitto. Sen verran epailyttavalta tuotos naytti ja tarjoilija yritti vakuutella, etta kylla tama on sita sipulikeittoa. Joskus joku ruoka jaa tilauksen ulkopuolelle eika tule ollenkaan, mutta laskuun saattaa silti ilmestya tama ruoka. Onneksi niita kertoja ei ole ollut montaa. Yllattavan monessa paikassa tarjoilija kirjoittaa tilauksen lautasliinalle, joten ei ehka ihmekaan. Laskujen maksusta olemme tehneet jo lahes taidetta, koska taalla ei ole kuin kerran tainnut saada laskun tilattua erikseen. Muuten ne on ovat kylla eriteltyina, mutta yhdella paperilla, jossa on loppusumma ja verot ja tipit lisattyina.
Turvavoihin ei taalla juurikaan tormaa. Taksiin on ihan normaalia, jos ahtautuu viisi ihmista pienen suzukiin. Puten paastamme eteen ja me tytot ahatudutaan taakse. Viela siina tilaa jaa ja viisikin mahtuu hyvin takapenkille. Ei taalla siita poliisit tai ketkaan huomauta tai pysayta. Sotilaatkin tiesuluilla vain katsovat vahan naamoja ja antavat sen jalkeen menna. Vaikka kylla alkuun sotilaiden pysaytykset tuntuivat oudoilta ja heilla kun on aina jotkut hullun isot aseet kivaarit tms kadessa. Seka paivalla etta illlalla.
Talla viikolla minulle selvisi, etta vaikka busseista huudetaan minne se on menossa, niin se pysaytetaan suht samalla tavalla kuin Suomessa, mutta rannetta heilutellaan samalla. Taalla on bussipysakkeja, mutta usein miten moni nayttaa seisovan vain tien reunassa ja siita heiluttaa kattaan ja pysayttaa bussin. Busseilla on varmaan joku suuntaa antava aikataulu, mutta usein tuntuu, etta bussi odottaa sen aikaa, etta se on taysi ja lahtee vasta sitten. Olin kuvitellut, etta bussien katolla matkustaminen on yleisempaa, mutta yllattavan vahan sita nakee meidan paikallisbusseissa. Paikallisbusseihin ei osteta lippua, maksetan vain raha kun jaa pois kyydista tai rahastaja keraa rahat jos bussi pysahtyy esimerkikis ruuhkaan tai liikennevaloihin.
Liikennevaloja taalla ei juurikaan nae. Kathmandun keskustassa on muutamia kohtia joissa on valo-ohjaus ja yhdet jalankulkijoiden valot olen bongannut vasta koko matkan aikana. Nekin tuntui olevan vain suuntaa antavat, kuten autoteiden kaista maalaukset. Autoja voi hyvin menna rinnan niin monta kuin mahtuu ja moottoripyorat tietenkin puikkelehtivat pienimmastakin mahdollisesta valista. Tama on todella moottoripyorien luvattu maa. Se on nappara ja kettera monikayttoinen kulkuneuvo, jolla paasee melkein paikkaan kuin paikkaan. Siina voi kuljettaa lahes mita vain, sivuilla nakee usein etupyoran takana telineet, joihin voi ripustaa vaikka kauppakassit tai roskapussit. On allistyttavaa minkalaisia kuormia polku- tai moottoripyoralla taalla kuskataan. Ei ole mitenkaan kummallinen naky, etta kyydissa on isa, aiti ja lapsi. Parhaimmillaan olen nahnyt kolme aikuista miesta yhden moottoripyoran kyydissa ja tietenkin vain kuskilla on kypara. Edes lapsilla ei ole kyparia, vaikka he olisivat kyydissa. Yhdella lapsella olen tainnut kyparan nahda.
Liikennetta on usein ohjaamassa poliiseja, yllattavan paljon myos naispoliiseja nakee. Heilla on kaikilla kasvoilla kankainen hengitysuoja, jollaisia monella nakee myos kaupungilla saasteiden takia. Siella he seisovat liikenteen keskella tai korokkeella viheltelemassa pilliin ja yrittavat ohjata liikennetta parhaansa mukaan. Se on hallittua kaaosta! Yhden kerran olen nahnyt, etta poliisi tutkii moottoripyorailijan ajokorttia, moni tuntuu loytaneen omansa muropaketista. Taalla vaikuttaa sanonta "ei silla kortilla ajeta" aika todelta. Eilen olin bussissa, jonka poliisi pysaytti ja taisi antaa sakot kuskille, en todella tieda mista hyvasta. Kenties bussi oli pysahtynyt jossain vaarassa kohtaa tai jotain, mutta kovasti he keskustelivat ja poliisi naytti lykkaavan jonkun lapun kuskille. Minusta kyydissa ei ollut mitaan tavallisuudesta poikkeavaa. Poliiseja ja vartioita nakee katukuvassa yllattavan paljon. Vartioita on jokaisen pankin ja automaatin edessa vartioimassa. Sotilaat pitavat iltaisin tiesulkuja ja tutkivat keita taksiseissa esimerkiksi on.
Yhtena paivana nain tyomatkalla sotilaiden marssiharjoitukset. He kavelivat kadulla kaikki varusteet paalla auringon porottaessa. Heidan takanaan kaveli joku isompi pomo heilutellen metrin mittaista kepakkoa. Voi vain kuvitella mita niskuroijille kay tai jos ei jaksa enaa jatkaa. Toisena paivana iltapaivalla ruuhka-aikaan meni autojen valista sotilaiden hevosmarssi. Varmaan parikymmenta sotilasta ratsasti iltapaiva ruuhkan keskella aivan kuin ei mitaan. Se tuntui oudolta jopa tanne.
Apinoita olen pari kertaa nahnyt kaduilla, mutta muuten niita ei ole juurikaan nakynyt muualla kuin apinatemppelilla. Katukoirat eivat kiinnittaneet apinoihin mitaan huomiota, toisin kuin olin odottanut. Koirat tuntuvat olevan paivalla muutenkin taysin flegmaattisia, mutta yolla konsertoivat ja pitavat elamaa sitakin enemman! Onneksi on korvatulpat. Ihmisten koiriin suhtautuminen on hyvin negatiivista taalla. Ja ovathan ne taalla varmasti riesa monelle, koska niita on todella paljon, mutta silti tekee todella pahaa nahda niin paljon huonossa kunnossa olevia koiria, joita viela kohdellaan huonosti heittelemalla tai lyomalla niita. Jo lapset oppivat tavan ja heittelevat koiria joskus ihan vain huvikseen. Todella harvalla on lemmikkina koira, muttamia olen nahnyt joilla on kaulapanta tai jotkut taluttavat koiraa. Niiden maaran voi laskea sormilla.
It's a mistake!- on muodostunut kuvaamaan kaikkea vahan outoa taalla. Kaikki alkoi siita kun kavimme ostamassa jogurttia alakerran kaupastamme ja yritimme katsoa purkeista, missa on sokeria ja missa ei. Loysimme yhden purkin, jossa oli merkinta etta siina ei ole sokeria. Myyja kuitenkin oli seurannut tutkimistamme ja tuli luoksemme ja osoitti purkin kylkea ja sanoi "It's a mistake". Eli purkissa oli joku virhe ja jogurtissa on sokeria. Nauroimme hammentyneina ja epauskoisina asialle, mutta kylla se maistui sille, etta sokeria on vahan lisatty, vaikka purkki muuta ilmoittaa ja vertasimme sita edelliseen ostamaame jogurttiin.
Aamiaisemme on joka paiva lahes samanlainen, keitamme puuroa, syomme myslia jajogurttia, hedelmia ja paahtoleipaa hillolla, voilla tai nutellalla. Lisaksi meilla on teeta ja kahvia. Paiva on mukava aloittaa kunnon aamiaisella yhdessa ilman kiiretta. Onneksi suurin osa meista menee sen verran myohempaan harjoitteluun, etta pystymme yhdessa syomaan aamiaisen. Iltaisin kun menemme ulos syomaan on ruokalistojen tutkiminen yleensa tarjoilijan paanvaiva, kun kyselemme kaikista ruuista mita niissa on. Harvoin saamme mitaan kunnon vastauksia ja otamme arpomalla ruokia. Usein olemme onneksi osuneet hyviin vaihtoehtoihin. Kerran kylla Anna tilasi ranskalaisen sipulikeiton, jossa ei ollut sipulia, mutta pekonia ja paistettu kananmuna sielta loytyi. Ei siina auttanut todeta muuta kuin It's a mistake ja ottaa uusi keitto. Sen verran epailyttavalta tuotos naytti ja tarjoilija yritti vakuutella, etta kylla tama on sita sipulikeittoa. Joskus joku ruoka jaa tilauksen ulkopuolelle eika tule ollenkaan, mutta laskuun saattaa silti ilmestya tama ruoka. Onneksi niita kertoja ei ole ollut montaa. Yllattavan monessa paikassa tarjoilija kirjoittaa tilauksen lautasliinalle, joten ei ehka ihmekaan. Laskujen maksusta olemme tehneet jo lahes taidetta, koska taalla ei ole kuin kerran tainnut saada laskun tilattua erikseen. Muuten ne on ovat kylla eriteltyina, mutta yhdella paperilla, jossa on loppusumma ja verot ja tipit lisattyina.
Turvavoihin ei taalla juurikaan tormaa. Taksiin on ihan normaalia, jos ahtautuu viisi ihmista pienen suzukiin. Puten paastamme eteen ja me tytot ahatudutaan taakse. Viela siina tilaa jaa ja viisikin mahtuu hyvin takapenkille. Ei taalla siita poliisit tai ketkaan huomauta tai pysayta. Sotilaatkin tiesuluilla vain katsovat vahan naamoja ja antavat sen jalkeen menna. Vaikka kylla alkuun sotilaiden pysaytykset tuntuivat oudoilta ja heilla kun on aina jotkut hullun isot aseet kivaarit tms kadessa. Seka paivalla etta illlalla.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Suomalaista ruokaa ja saunailta
Nyt on kolme viikkoa jo takana elämää Nepalissa. Arkeen on alkanut muodostumaan rutiineita ja elämä tuntuu rullaavan mukavasti. Bussimatkat Thameliin tuntuvat jo mukavilta, jos ei ota huomioon järkyttävää hien hajua, tuskallisen kuumaa ilmaa ja liikkumatilan olemattomuutta. Yleensä pääsen kuitenkin istumaan viimeistään puolessa välissä matkaa, ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä ja tarjoavat todella usein paikkaa minulle, jos sellainen vapautuu. Kovasti silti kerään katseita ainoana vaaleana länsimaalaisena ainakin näissä busseissa. Vielä kertaakaan ei ole toista länsimaalaista tullut samaan bussiin kanssani, meidän porukkaa lukuun ottamatta.
Harjoittelussa olin viime viikon isompien lasten kanssa. Loppu viikosta opetin heille matematiikkaa ja numeroita. Lapset opettivat minulle myös ruumiinosia nepaliksi. Heillä oli hirveän hauskaa kun yritin ääntää niitä heidän perässään. Samalla heille kertaantui englanniksi ruumiinosat. Lapset ovat todella suloisia ja ovat kyllä pohjimmiltaan samanlaisia, kun lapset Suomessa. Jollain on aina pilke silmäkulmassa ja aina vähän velmuilemassa, toiset ovat pieniä ikiliikkujia, toiset muistuttavat ujoudeltaan patsaita. Yhdellä pojalla on vaikea tulla kouluun aamuisin, äiti saa melkein raahata hänet sisälle, sinne päästyään poika on kuitenkin iloinen ja leikeissä mukana. Yhdellä tytöllä tulee äitiä ikävä joka päivä samaan aikaan, on vaikea lohduttaa kun ei puhu samaa kieltä. Isompien lasten kanssa kommunikointi on paljon helpompaa, vaikka hekään eivät juuri englantia puhu.
Alakerran luokassa lapset ovat iältään 3-5-vuotiaita ja yläkerrassa 5-12-vuotiaita. Kaksi ensimmäistä viikkoa sain olla yläkerrassa ja tämän viikon olen alakerrassa pienempien lasten kanssa. Heidän kanssaan kommunikoinnissa on käytettävä paljon ilmeitä ja eleitä sekä opetella nepalia. Alkeita on jo tullut vähän harjoiteltua, mutta ääntämiseni tuntuu huvittavan lapsia todella paljon. Pienten lasten kanssa on ollut mukavaa, mutta viihdyin paremmin yläkerrassa, jossa opettaminen oli vaihtelevampaa. Pienille opetetaan alkeita eli aakkosia ja numeroita sekä nepalin kielen alkeita joka päivä. Alakerrassa lapset toisaalta saavat leikkiä enemmän ja välillä ennen ruokaa on pieni lepohetki heille. Eikä ole niin vaarallista vaikka joku pieni nukahtaisi kesken aakkosten harjoittelun. Alkuun aina lausutaan opettajan perässä sanoja ja sitten kopioidaan vihkoon kirjaimia tai numeroita. Kopioiminen tapahtuu vihkoihin, jonne opettaja tekee esimerkin ja lapset kopioivat. Sitten he innoissaan näyttävät työnsä tuloksia. Hämmästyin miten hyvin pystyy pieniä riitoja leluista selvittämään ilman yhteistä kieltä, pelkän elekielen avulla. Samalla tavalla lapset kinastelevat leluista ja ottavat toiselta kädestä kuin missä tahansa.
Viime viikonloppuna meidät kutsuttiin mukaan päivän trekille eli vaellukselle. Lähdettiin lauantaina aamulla kotoa 6.15 kävelemään kohti Jawalakhelia, jossa olimme sopineet tapaavamme lähettiharjoittelijat ja Kirsti Kirjavaisen. Lähdimme kahdella taksilla kohti Shivapuri Nagarjunin kansallispuistoa, jossa on korkein huippu 2732m korkeudessa. Sisään maksoi 200 rupiaa eli 2€. Ennen vaellukselle lähtöä kävin ensimmäisen kerran matkan aikana reikävessassa. Olen yrittänyt vältellä niitä tähän asti.. Ryhmäämme liittyi mukaan vielä Leppäsen pariskunta sekä Suomen suurlähetystöstä kaksi naista. Kaikkiaan meitä oli kolmetoista henkeä, osa sai kävelysauvat tai sauvan, se helpotti yllättävän paljon ylöspäin kiipeämistä. Alku tuntui todella helpolta, mentiin mukavaa vauhtia ja välillä jäätiin kuvaamaan maisemia. Puolen tunnin kävelyn jälkeen, joka oli ollut kohtalaisen leveää tietä pitkin, lähdettiin nousemaan portaita pitkin ylöspäin. Portaat on rakennettu sinne vasta viime vuonna ja ne ovat täällä todella edistystä heidän mielestään. Portaat oli tehty liuska kivistä ja olivat aika liukkaan oloiset. Onneksi vaelluskengät eivät pahasti lipsuneet.
Pidimme ensimmäisen evästauon noin tunnin portaiden kiipeämisen jälkeen. Olimme ottaneet banaania, keksiä, patukoita ja vettä eväiksi, kun ei oikein tiedä mitä täällä voisi evääksi ottaa ja voileipien teko ei houkuttanut täällä, kun päälle olisi ollut todennäköisesti pelkkää voita, koska juusto ei olisi välttämättä säilynyt tällaisessa helteessä. Evästauon jälkeen jatkoimme portaiden kiipeämistä, niitä vain riitti ja riitti! Välillä pysähdeltiin ja juotiin, maisemia ei siinä vaiheessa oikein näkynyt, koska portaat menivät viidakossa. Aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, koska puut kasvavat niin tiiviisti. Puissa on vihreää sammalta runkojen ympärillä, se kertoo kuulemma, että ilma on puhdasta. Se kuulosti absurdilta, koska Kathmandussa on niin paljon saasteita. Vesikin on vuoren puroissa käytännössä juomakelpoista, koska siellä ei ole mitään saastuttavaa tekijää. Luonnonpuisto ei kuitenkaan ole kaukana Kathmandusta, mutta sen verran korkeammalla, ettei saasteet vaikuta. Portaat vain jatkuivat ja jatkuivat. Kun portaat vihdoin loppuivat, jatkui kiipeäminen polkua pitkin. Nousu oli aika jyrkkää paikka paikoin ja oli yksi kävelysauva oli suurena apuna monessa kohtaa.
Vihdoin pääsimme vuoren harjalle, jossa pidimme toisen evästauon ja jakauduimme kahteen porukkaan. Toinen jatkoi huipulle ja toinen lähti alaspäin buddhalaisen nunnaluostarin kautta. Vuoren harja oli noin 2400m korkeudessa, oli aika voittaja fiilis kun oli sinne asti kavunnut! Vaikka huipulle ei olisi ollut enää ”vain” 300m nousu, mutta kaikkineen alastulon kanssa matka oli huomattavasti pidempi kuin nunnaluostarin kautta. Lähdimme Annan ja Kiiran kanssa nunnaluostari reittiä, koska meitä kiinnosti nähdä aito buddhalainen nunnaluostari. Jakauduimme puoliksi, joka helpotti myöhemmin siirtymistä Leppäsille syömään. Kävelimme rauhassa alaspäin, pidimme muutaman tauon ja otimme paljon kuvia ja pystyimme juttelemaan. Ylöspäin mennessä kun ei ollut hirveästi ehtinyt tai pystynyt juttelemaan, kun yritti katsoa omiin jalkoihinsa, ettei kompastu.
Buddhalainen nunnaluostari ei ulospäin näyttänyt sellaiselta luostarilta, jota olin mielessäni kuvitellut. Alueella oli pienkerrostalon tyyppisiä rakennuksia ja nurmikkopihamaata sekä parakkeja, joissa nunnat asuvat. Alueella on kaksi temppeliä, uusi ja vanha, ulospäin ne eivät olleet myöskään sellaisia kun olin odottanut. Sisältä temppelit olivat hienoja, siellä oli eri jumalten patsaita lasien takana kullattuina. Uusi temppeli avattiin meille pyynnöstä ja saimme ottaa kuvia siellä. Vanhassa temppelissä oli vanha nunna, joka kertoi meille Kirstin tulkkauksella buddhalaisuudesta. Jos ei olisi tiennyt, että hän on nainen, en olisi uskonut. Kaikilla nunnilla on hiukset ajettu siiliksi ja muutenkin hän oli jotenkin todella maskuliininen. Kävimme vielä katsomassa parakkeja, joissa nunnat asuvat.
Luostarilta oli 400 porrasta alas tielle, jota pitkin olimme aikaisemmin poikenneet kuolettavan pitkille portaille. Kävelimme rauhassa alas, vanhemmat naiset kävelivät alas edellä ja me nuoremmat pidimme perää. Matkalla meitä vastaan tuli paljon nuoria pareja, jotka olivat matkalla luostarille. Täällä kun seurustelu on enemmän tabu, niin nuoret hakeutuvat pois julkisilta paikoilta. Katukuvassa ei kyllä näe käsi kädessä käveleviä pareja saati sitten pussailevia. Vähän ennen kun pääsimme portille tuli meitä vastaan kuusi nepalilaista nuorta tyttöä, jotka halusivat tulla valokuvaan kanssamme. Poseerasimme sitten heidän kanssaan, ei Suomessa törmää tuollaiseen, että ventovieraat haluavat tulla valokuvaan jonkun kanssa. Kerroimme, että olemme Suomesta ja esittelimme itsemme. Oli hassua poseerata heidän kanssa kanssaan, koska he tulivat todella liki ja ottivat käsistä kiinni ja lähestulkoon halasivat.
Menimme autolla Leppäsille, jossa lämmin ruoka odotti meitä. Kävimme suihkussa, vettä tuli hyvin ja se oli lämmintä. Huippuporukka oli vielä matkalla, joten aloitimme syömään ennen heitä. Pöytään ei edes olisi kaikki kolmetoista mahtunut kunnolla syömään samaan aikaan. Ruokana oli alkukeitoksi porkkanakeittoa, karjalanpiirakoita, munavoita, kylmäsavulohta ja näkkileipää. Pääruokana oli perunamuhennosta, lihakastiketta, vihreää feta-salaattia, höyrytettyjä kasviksia. Jälkiruuaksi oli juustokakkua ja kokin tekemää omena piirakkaa sekä hedelmiä. En ole koskaan aikaisemmin syönyt pöydässä, johon yksityinen kokki on valmistanut ruuan ja palvelija tarjoilee ruuan pöytään. Kahvit joimme yhdessä ahtautuen saman pöydän ääreen, mutta oli kyllä todella mukava jutella uusien ihmisten kanssa.
Sunnuntaina päätimme tehdä kevyen päiväretken apinatemppelille Thamelin lähelle. Lähdimme kymmenen aikaan kotoa taksilla kohti temppeliä. Temppeliin maksoi sisälle 200 rupiaa.
Olimme kuulleet temppelistä paljon ja minullakin oli kovat odotukset temppelistä, mutta paikka osoittautui enemmän turistikohteeksi. Temppelien edustalla oli myyntikojuja sekä tyrkyttäviä myyjiä todella paljon. Apinoita oli, mutta temppelien lähellä oli puluja ja ihmisiä huomattavasti enemmän. Mahtavat olivat kyllä maisemat apinatemppelistä Kathmandun ylle. Kiertelimme hetken aikaa temppelialueella ja toisella puolella, missä oli munkkien asunnot oli paljon rauhallisempaa. Siellä oli myös enemmän apinoita. Apinat olivat todella suloisia ja huvittavia, mutta pieni vahinkokin sattui. Kävelin seinän vierustaa, koska apinat olivat tukkineet melkein koko tien. Seinän vierustaa kävellessäni, tunsin jonkun märän valuvan kättä pitkin. Onneksi ei tullut kuin vähäsen ja käden päälle eikä päähän, mutta apina pissasi juuri samaan aikaan kun kävelin seinän vierustaa. Onneksi Kiiralla oli vettä ja paperia mukana, joten sain putsattua suurimman osan pois. Kyllä todella nauratti, koska viikkoa aikaisemmin lintu oli kakannut Puten päähän.
Apinatemppeliltä bongasimme Shaidhgaten tornin, paikka jossa jään bussista pois aamuisin. Matka ei näyttänyt niin pitkältä ja minun harjoittelupaikkani oli myös matkan varrella, joten päätimme kävellä Thameliin ja ottaa sieltä bussin kotiin päin. Apinatemppelin toiselta puolelta laskeutui portaat alas, jotka nekin olivat pitkät. Hiukan tuntui jaloissa edellisen päivän vaellus. Kun pääsi tasaiselle kävelemään, oli paljon parempi. Kävelimme melkein tunnin harjoittelupaikkani lähelle, suunnistimme vain suuntavaiston avulla, emmekä menneet harhaan kertaakaan. Kävelimme Thamelin pieniä kujia pitkin ja lopulta menimme Freek Streetille syömään. Löysimme ravintolan, jossa istuimme lattialla. Paikka oli mukava ja ruoka oli todella hyvää.
Otimme bussin kotiin päin, mutta jäimme puolessa välissä matkaa pois, koska olimme kuulleet hyvästä kirjakaupasta. Se oli todella iso kirjakauppa ja siellä oli myynnissä nepalilainen eläinsatu, joka on käännetty suomeksi. Kiertelimme aikamme kaupassa, jossa oli paljon englanninkielisiä kirjoja eikä hinnatkaan ollut huimat. Kirjakaupasta jatkoimme kävellen kohti Jawalakheliin, sinnekin oli matkaa melkein puoli tuntia, mutta palkitsimme itsemme menemällä kahville. Olemme löytäneet todella mukavan paikan, josta saa kaikkia erikoiskahveja ja hinta on noin 1€. Otin Cafe Mochan ja brownien, maksoi 2€, mutta brownie oli niin hyvää! Ennen matkaa luulin, ettei täällä ole mitään sellaisia herkkuja, mutta brownie oli lähes paras koskaan syömäni!
Lauantaina kun olimme Leppäsillä syömässä, meidät kutsuttiin saunomaan maanantaina Suomen suurlähetystölle. Yritimme maanantaina käydä nostamassa rahaa pankeista, koska juhlien takia automaateista ei saa 100€ enempää kerralla. Pankissa oli kuitenkin lokakuun alussa tullut muutos, ettei konttorista voi nostaa rahaa enää kortilla. Jouduimme sitten tyytymään pankkiautomaattiin. Kun pääsimme kotiin, ehdimme syödä välipalaa ja sitten piti lähteä taksilla kohti suurlähetystöä, koska taksillakin sinne kesti yli puolituntia. Taksikuski ei osannut viedä meitä perille asti, mutta onneksi löysimme perille hyvin. Siellä oli muitakin suomalaisia saunomassa. Oli niin mahtavaa päästä saunomaan, ensi kertaa kolmeen viikkoon tuntui puhtaalta. Vaikka kävisi suihkussa, jää silti likainen olo, koska koko päivän on saasteiden keskellä. Saunan jälkeen kävimme pitsalla porukalla Road House Cafeessa. Meitä oli melkein kaksikymmentä ja kun pamahdimme ravintolaan, tarjoilijat järjestivät meille pöydän ilman mitään ongelmaa. He siirtelivät neljä pöytää yhteen, aivan kuin se olisi jokapäiväistä. Pitsa oli hyvää ja oli mukava syödä isossa seurassa, jossa pystyi puhumaan suomea.
Harjoittelussa olin viime viikon isompien lasten kanssa. Loppu viikosta opetin heille matematiikkaa ja numeroita. Lapset opettivat minulle myös ruumiinosia nepaliksi. Heillä oli hirveän hauskaa kun yritin ääntää niitä heidän perässään. Samalla heille kertaantui englanniksi ruumiinosat. Lapset ovat todella suloisia ja ovat kyllä pohjimmiltaan samanlaisia, kun lapset Suomessa. Jollain on aina pilke silmäkulmassa ja aina vähän velmuilemassa, toiset ovat pieniä ikiliikkujia, toiset muistuttavat ujoudeltaan patsaita. Yhdellä pojalla on vaikea tulla kouluun aamuisin, äiti saa melkein raahata hänet sisälle, sinne päästyään poika on kuitenkin iloinen ja leikeissä mukana. Yhdellä tytöllä tulee äitiä ikävä joka päivä samaan aikaan, on vaikea lohduttaa kun ei puhu samaa kieltä. Isompien lasten kanssa kommunikointi on paljon helpompaa, vaikka hekään eivät juuri englantia puhu.
Alakerran luokassa lapset ovat iältään 3-5-vuotiaita ja yläkerrassa 5-12-vuotiaita. Kaksi ensimmäistä viikkoa sain olla yläkerrassa ja tämän viikon olen alakerrassa pienempien lasten kanssa. Heidän kanssaan kommunikoinnissa on käytettävä paljon ilmeitä ja eleitä sekä opetella nepalia. Alkeita on jo tullut vähän harjoiteltua, mutta ääntämiseni tuntuu huvittavan lapsia todella paljon. Pienten lasten kanssa on ollut mukavaa, mutta viihdyin paremmin yläkerrassa, jossa opettaminen oli vaihtelevampaa. Pienille opetetaan alkeita eli aakkosia ja numeroita sekä nepalin kielen alkeita joka päivä. Alakerrassa lapset toisaalta saavat leikkiä enemmän ja välillä ennen ruokaa on pieni lepohetki heille. Eikä ole niin vaarallista vaikka joku pieni nukahtaisi kesken aakkosten harjoittelun. Alkuun aina lausutaan opettajan perässä sanoja ja sitten kopioidaan vihkoon kirjaimia tai numeroita. Kopioiminen tapahtuu vihkoihin, jonne opettaja tekee esimerkin ja lapset kopioivat. Sitten he innoissaan näyttävät työnsä tuloksia. Hämmästyin miten hyvin pystyy pieniä riitoja leluista selvittämään ilman yhteistä kieltä, pelkän elekielen avulla. Samalla tavalla lapset kinastelevat leluista ja ottavat toiselta kädestä kuin missä tahansa.
Viime viikonloppuna meidät kutsuttiin mukaan päivän trekille eli vaellukselle. Lähdettiin lauantaina aamulla kotoa 6.15 kävelemään kohti Jawalakhelia, jossa olimme sopineet tapaavamme lähettiharjoittelijat ja Kirsti Kirjavaisen. Lähdimme kahdella taksilla kohti Shivapuri Nagarjunin kansallispuistoa, jossa on korkein huippu 2732m korkeudessa. Sisään maksoi 200 rupiaa eli 2€. Ennen vaellukselle lähtöä kävin ensimmäisen kerran matkan aikana reikävessassa. Olen yrittänyt vältellä niitä tähän asti.. Ryhmäämme liittyi mukaan vielä Leppäsen pariskunta sekä Suomen suurlähetystöstä kaksi naista. Kaikkiaan meitä oli kolmetoista henkeä, osa sai kävelysauvat tai sauvan, se helpotti yllättävän paljon ylöspäin kiipeämistä. Alku tuntui todella helpolta, mentiin mukavaa vauhtia ja välillä jäätiin kuvaamaan maisemia. Puolen tunnin kävelyn jälkeen, joka oli ollut kohtalaisen leveää tietä pitkin, lähdettiin nousemaan portaita pitkin ylöspäin. Portaat on rakennettu sinne vasta viime vuonna ja ne ovat täällä todella edistystä heidän mielestään. Portaat oli tehty liuska kivistä ja olivat aika liukkaan oloiset. Onneksi vaelluskengät eivät pahasti lipsuneet.
Pidimme ensimmäisen evästauon noin tunnin portaiden kiipeämisen jälkeen. Olimme ottaneet banaania, keksiä, patukoita ja vettä eväiksi, kun ei oikein tiedä mitä täällä voisi evääksi ottaa ja voileipien teko ei houkuttanut täällä, kun päälle olisi ollut todennäköisesti pelkkää voita, koska juusto ei olisi välttämättä säilynyt tällaisessa helteessä. Evästauon jälkeen jatkoimme portaiden kiipeämistä, niitä vain riitti ja riitti! Välillä pysähdeltiin ja juotiin, maisemia ei siinä vaiheessa oikein näkynyt, koska portaat menivät viidakossa. Aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, koska puut kasvavat niin tiiviisti. Puissa on vihreää sammalta runkojen ympärillä, se kertoo kuulemma, että ilma on puhdasta. Se kuulosti absurdilta, koska Kathmandussa on niin paljon saasteita. Vesikin on vuoren puroissa käytännössä juomakelpoista, koska siellä ei ole mitään saastuttavaa tekijää. Luonnonpuisto ei kuitenkaan ole kaukana Kathmandusta, mutta sen verran korkeammalla, ettei saasteet vaikuta. Portaat vain jatkuivat ja jatkuivat. Kun portaat vihdoin loppuivat, jatkui kiipeäminen polkua pitkin. Nousu oli aika jyrkkää paikka paikoin ja oli yksi kävelysauva oli suurena apuna monessa kohtaa.
Vihdoin pääsimme vuoren harjalle, jossa pidimme toisen evästauon ja jakauduimme kahteen porukkaan. Toinen jatkoi huipulle ja toinen lähti alaspäin buddhalaisen nunnaluostarin kautta. Vuoren harja oli noin 2400m korkeudessa, oli aika voittaja fiilis kun oli sinne asti kavunnut! Vaikka huipulle ei olisi ollut enää ”vain” 300m nousu, mutta kaikkineen alastulon kanssa matka oli huomattavasti pidempi kuin nunnaluostarin kautta. Lähdimme Annan ja Kiiran kanssa nunnaluostari reittiä, koska meitä kiinnosti nähdä aito buddhalainen nunnaluostari. Jakauduimme puoliksi, joka helpotti myöhemmin siirtymistä Leppäsille syömään. Kävelimme rauhassa alaspäin, pidimme muutaman tauon ja otimme paljon kuvia ja pystyimme juttelemaan. Ylöspäin mennessä kun ei ollut hirveästi ehtinyt tai pystynyt juttelemaan, kun yritti katsoa omiin jalkoihinsa, ettei kompastu.
Buddhalainen nunnaluostari ei ulospäin näyttänyt sellaiselta luostarilta, jota olin mielessäni kuvitellut. Alueella oli pienkerrostalon tyyppisiä rakennuksia ja nurmikkopihamaata sekä parakkeja, joissa nunnat asuvat. Alueella on kaksi temppeliä, uusi ja vanha, ulospäin ne eivät olleet myöskään sellaisia kun olin odottanut. Sisältä temppelit olivat hienoja, siellä oli eri jumalten patsaita lasien takana kullattuina. Uusi temppeli avattiin meille pyynnöstä ja saimme ottaa kuvia siellä. Vanhassa temppelissä oli vanha nunna, joka kertoi meille Kirstin tulkkauksella buddhalaisuudesta. Jos ei olisi tiennyt, että hän on nainen, en olisi uskonut. Kaikilla nunnilla on hiukset ajettu siiliksi ja muutenkin hän oli jotenkin todella maskuliininen. Kävimme vielä katsomassa parakkeja, joissa nunnat asuvat.
Luostarilta oli 400 porrasta alas tielle, jota pitkin olimme aikaisemmin poikenneet kuolettavan pitkille portaille. Kävelimme rauhassa alas, vanhemmat naiset kävelivät alas edellä ja me nuoremmat pidimme perää. Matkalla meitä vastaan tuli paljon nuoria pareja, jotka olivat matkalla luostarille. Täällä kun seurustelu on enemmän tabu, niin nuoret hakeutuvat pois julkisilta paikoilta. Katukuvassa ei kyllä näe käsi kädessä käveleviä pareja saati sitten pussailevia. Vähän ennen kun pääsimme portille tuli meitä vastaan kuusi nepalilaista nuorta tyttöä, jotka halusivat tulla valokuvaan kanssamme. Poseerasimme sitten heidän kanssaan, ei Suomessa törmää tuollaiseen, että ventovieraat haluavat tulla valokuvaan jonkun kanssa. Kerroimme, että olemme Suomesta ja esittelimme itsemme. Oli hassua poseerata heidän kanssa kanssaan, koska he tulivat todella liki ja ottivat käsistä kiinni ja lähestulkoon halasivat.
Menimme autolla Leppäsille, jossa lämmin ruoka odotti meitä. Kävimme suihkussa, vettä tuli hyvin ja se oli lämmintä. Huippuporukka oli vielä matkalla, joten aloitimme syömään ennen heitä. Pöytään ei edes olisi kaikki kolmetoista mahtunut kunnolla syömään samaan aikaan. Ruokana oli alkukeitoksi porkkanakeittoa, karjalanpiirakoita, munavoita, kylmäsavulohta ja näkkileipää. Pääruokana oli perunamuhennosta, lihakastiketta, vihreää feta-salaattia, höyrytettyjä kasviksia. Jälkiruuaksi oli juustokakkua ja kokin tekemää omena piirakkaa sekä hedelmiä. En ole koskaan aikaisemmin syönyt pöydässä, johon yksityinen kokki on valmistanut ruuan ja palvelija tarjoilee ruuan pöytään. Kahvit joimme yhdessä ahtautuen saman pöydän ääreen, mutta oli kyllä todella mukava jutella uusien ihmisten kanssa.
Sunnuntaina päätimme tehdä kevyen päiväretken apinatemppelille Thamelin lähelle. Lähdimme kymmenen aikaan kotoa taksilla kohti temppeliä. Temppeliin maksoi sisälle 200 rupiaa.
Olimme kuulleet temppelistä paljon ja minullakin oli kovat odotukset temppelistä, mutta paikka osoittautui enemmän turistikohteeksi. Temppelien edustalla oli myyntikojuja sekä tyrkyttäviä myyjiä todella paljon. Apinoita oli, mutta temppelien lähellä oli puluja ja ihmisiä huomattavasti enemmän. Mahtavat olivat kyllä maisemat apinatemppelistä Kathmandun ylle. Kiertelimme hetken aikaa temppelialueella ja toisella puolella, missä oli munkkien asunnot oli paljon rauhallisempaa. Siellä oli myös enemmän apinoita. Apinat olivat todella suloisia ja huvittavia, mutta pieni vahinkokin sattui. Kävelin seinän vierustaa, koska apinat olivat tukkineet melkein koko tien. Seinän vierustaa kävellessäni, tunsin jonkun märän valuvan kättä pitkin. Onneksi ei tullut kuin vähäsen ja käden päälle eikä päähän, mutta apina pissasi juuri samaan aikaan kun kävelin seinän vierustaa. Onneksi Kiiralla oli vettä ja paperia mukana, joten sain putsattua suurimman osan pois. Kyllä todella nauratti, koska viikkoa aikaisemmin lintu oli kakannut Puten päähän.
Apinatemppeliltä bongasimme Shaidhgaten tornin, paikka jossa jään bussista pois aamuisin. Matka ei näyttänyt niin pitkältä ja minun harjoittelupaikkani oli myös matkan varrella, joten päätimme kävellä Thameliin ja ottaa sieltä bussin kotiin päin. Apinatemppelin toiselta puolelta laskeutui portaat alas, jotka nekin olivat pitkät. Hiukan tuntui jaloissa edellisen päivän vaellus. Kun pääsi tasaiselle kävelemään, oli paljon parempi. Kävelimme melkein tunnin harjoittelupaikkani lähelle, suunnistimme vain suuntavaiston avulla, emmekä menneet harhaan kertaakaan. Kävelimme Thamelin pieniä kujia pitkin ja lopulta menimme Freek Streetille syömään. Löysimme ravintolan, jossa istuimme lattialla. Paikka oli mukava ja ruoka oli todella hyvää.
Otimme bussin kotiin päin, mutta jäimme puolessa välissä matkaa pois, koska olimme kuulleet hyvästä kirjakaupasta. Se oli todella iso kirjakauppa ja siellä oli myynnissä nepalilainen eläinsatu, joka on käännetty suomeksi. Kiertelimme aikamme kaupassa, jossa oli paljon englanninkielisiä kirjoja eikä hinnatkaan ollut huimat. Kirjakaupasta jatkoimme kävellen kohti Jawalakheliin, sinnekin oli matkaa melkein puoli tuntia, mutta palkitsimme itsemme menemällä kahville. Olemme löytäneet todella mukavan paikan, josta saa kaikkia erikoiskahveja ja hinta on noin 1€. Otin Cafe Mochan ja brownien, maksoi 2€, mutta brownie oli niin hyvää! Ennen matkaa luulin, ettei täällä ole mitään sellaisia herkkuja, mutta brownie oli lähes paras koskaan syömäni!
Lauantaina kun olimme Leppäsillä syömässä, meidät kutsuttiin saunomaan maanantaina Suomen suurlähetystölle. Yritimme maanantaina käydä nostamassa rahaa pankeista, koska juhlien takia automaateista ei saa 100€ enempää kerralla. Pankissa oli kuitenkin lokakuun alussa tullut muutos, ettei konttorista voi nostaa rahaa enää kortilla. Jouduimme sitten tyytymään pankkiautomaattiin. Kun pääsimme kotiin, ehdimme syödä välipalaa ja sitten piti lähteä taksilla kohti suurlähetystöä, koska taksillakin sinne kesti yli puolituntia. Taksikuski ei osannut viedä meitä perille asti, mutta onneksi löysimme perille hyvin. Siellä oli muitakin suomalaisia saunomassa. Oli niin mahtavaa päästä saunomaan, ensi kertaa kolmeen viikkoon tuntui puhtaalta. Vaikka kävisi suihkussa, jää silti likainen olo, koska koko päivän on saasteiden keskellä. Saunan jälkeen kävimme pitsalla porukalla Road House Cafeessa. Meitä oli melkein kaksikymmentä ja kun pamahdimme ravintolaan, tarjoilijat järjestivät meille pöydän ilman mitään ongelmaa. He siirtelivät neljä pöytää yhteen, aivan kuin se olisi jokapäiväistä. Pitsa oli hyvää ja oli mukava syödä isossa seurassa, jossa pystyi puhumaan suomea.
Tilaa:
Kommentit (Atom)