Pikkujoulut ja kotiin paluu

Viimeisenä viikonloppunamme Kathmandussa meillä riitti ohjelmaa.Kävimme tyttöjen kanssa kauneushoitolassa hoidattamassa kynnet kuntoon sekä varpaista että käsistä. Järjestimme myös viimeisenä viikonloppuna pikkujoulut guest housellamme. Pojat eivät alkuun olleet niin innostuneita ajatuksesta, mutta saimme heidätkin mukaan ja järjestämään jopa ohjelmaa, josta minä ja Kiira vastasimme.

Kävimme tekemässä vielä viime hetken ostoksia Jawalakhelissa, koska tavaraahan meillä jo valmiiksi riitti, mutta viime hetken tuliaisia ja matkalaukkua. Aamulla olimme tyttöjen kanssa olleet brunssilla kantakahvilassamme. Oli haikea olo, kun se oli viimeisiä kertojamme siellä. Suunnittelimme kuitenkin innoissamme illan ohjelmaa Kiiran kanssa ja Eve oli illan riisipuuro vastaava. Eikä ollut mikään helpoin reissu etsiä puuroriisiksi sopivaa riisiä Nepalista. Kanelia löysimme helposti, mutta hienosokeri oli myös hieman kiven alla, joten ostimme isokiteistä sokeria.

Olimme sopineet, että jokainen ostaa pienen lahjan pikkujouluihin, ja niitä sitten hankittiin vaivihkaa pitkin viikkoa. Olimme kutsuneet pikkujouluihin Estherinkin. Kun illalla pääsimme kotiin ostosreissultamme, ei meillä taas ollut sähköä, joten aloitimme puuron keiton kynttilän valossa. Koristelimme guest housea ja teimme pitkula tyynystä jopa joulukuusen. Siinä oli koristenauhaa ja keltaisesta servetistä tehty tähti. Laitoimme naposteltavia esille kippoihin olohuoneen pöydälle.

Ihmettelimme missä Esther viipyi, hänen olisi jo pitänyt tulla, mutta ajattelimme, että hän on vain nepalilaiseen tapaan myöhässä. Soitimme hänelle ja ihmettelimme miksei hän ollut tullut, hän sanoi että oli yrittänyt soittaa, mutta kukaan ei ollut vastannut. Nepalilaisten puhelinoperaattoreiden varmuus tuli taas testattua. Hän sanoi, ettei enää näin myöhään halua lähteä ulos yksin, mutta pojat pitivät pintansa ja sanoivat, että tulevat hakemaan Estherin. Estherille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun suostua.

Niinpä saimme pikkujoulut alkamaan, kun pojat tulivat Estherin kanssa. Olimme Kiiran kanssa suunnitelleet ohjelman ja juonsimme sen myös. Meillä ei ollut tonttulakkeja, mutta nepalipipot olivat hyvä korvike. Aloitimme lukemalla jouluevankeliumin englanniksi Kiiran kanssa. Sen jälkeen oli puurokin valmista ja mantelikin sekoitettu joukkoon. Tai ainakin joku mantelia vastaava.. Esther nauroi puurollemme ja ihmetteli mitä se oikein on, mutta tykkäsi siitä silti ja yllättävän hyvää se olikin!

Esther löysi mantelin puurostaan ja hän sai pienen suklaapatukan lahjaksi. Siirryimme olohuoneeseen illan ohjelman pariin. Ensiksi lauloimme epävireisesti joululauluja ja sen jälkeen Putte lausui meille omia runojaan. Runojen jälkeen lauloimme ja napostelimme tarjottavia ennen minun ja Kiiran nukketeatteria, jossa oli pääosassa kaksi huovutettua tonttua, jotka olimme ostaneet Thamelista. Esitykseen kuului myös viisas pöllö, joka oli lähettänyt tontut matkaan. Kävimme esityksessä läpi lähes koko Nepalin matkamme ja naurusta ei meinannut tulla loppua yleisöllä kuin esiintyjilläkään.

Illan päätteeksi tuli joulupukkikin käymään ja jakoi lahjat kaikille. Lahjoista riitti naurua ja iloa pitkään. Pukin lähdettyä pojat saattoivat Estherin kotiin, kellokin oli jo reilusti yli puolen yön. Siivosimme isoimpia sotkuja illalla ja katoimme toiseksi viimeistä kertaa aamiaispöydän valmiiksi.

Sunnuntaina aloitimme aamiaisen jälkeen pakkaamisen! Se olikin urakka. Tavaraa oli kertynyt paljon enemmän kuin olinkaan muistanut. Saimme kaiken sullottua matkalaukkuihin ja ne jopa kiinnikin. Olimme edellisenä päivänä ostaneet vaa'ankin, jotta pystyisimme punnitsemaan matkalaukkujen painot. Sinänsä sitä ei olisi tarvinnut muuta kuin mielenkiinnosta, koska kolmesta tunsi selvästi, että ylipainoisiahan laukut olivat... Pakkausoperaation uuvuttamina lähdimme syömään viimeistä kertaa Thameliin tyttöjen kanssa. Menimme pihvipaikkaan, jossa minä ja Kiira olimme käyneet. Kävimme myös vakipaikassamme teellä, koska olimme luvanneet omistajalle tulla käymään ennen kuin lähdemme.

Illalla suuntasimme kohti Norjan suurlähetystöä, jonne meidät oli kutsuttu yhteispohjoismaiseen joulujumalanpalvelukseen. Kun pääsimme Norjan suurlähetystölle, oli ensi vaikutelma hieman hulppeampi kuin Suomen lähetystölle mentäessä, vaikka sauna heiltä puuttuikin. Meillä oli hieman alipukeutunut olo, mutta vastaanotto oli lämmin. Olimme ainoat Suomen edustajat jumalanpalveluksessa. Suurin osa jumalanpalveluksesta meni kielimuurin takia ohi, mutta päkohdat ymmärsimme ja tulkkasimme toinen toisillemme. Jumalanpalveluksen päätteeksi oli kirkkokahvit, joilla tarjottiin vohveleita ja norjalaista kinuskijuustoa, joka oli aika erikoisen makuista.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdimme viettämään viimeistä iltaa Jawalakheliin yhdessä. Änkesimme illan päätteeksi viimeistä kertaa kaikki kuusi samaan pieneen Suzuki taksiin, jonka kanssa olimme tinganneet hinnasta. Guest houselle tultaessa kaikki oli ennallaan, ei sähkö eikä vettä. Meidän viimeinen yö Kathmandussa laskeutui.

Lähtöpäivä koitti ja olohuoneemme oli täynnä muovipusseja, joissa oli tavaraa, jotka olimme jättämässä Estherille toimitettavaksi eteenpäin orpokoteihin ja katulapsityöhön. Tavaraa oli ainakin kahdeksan isoa muovipussia, niissä oli vaatteita ja hygienia tuotteita. Viimeistelimme omat pakkailumme ja Antti jonka täytyi lähteä aikaisemmin meni ensin Estherille syömään. Kun Antti tuli Estheriltä saatoimme hänet taksille ja toivotimme turvallista matkaa.

Menimme Estherille syömään viimeistä kertaa yhdessä. Matka Esherille tuntui todella pitkältä, vaikka sitä se ei ollut. Veimme hänelle kaikkea ylijäänyttä ruokatavaraa, jotta ne eivät pilaantuisi. Esther oli valmistanut meille Dal bhatia ja söimme sitä antaumuksella. Oli vaikea kuvitella, että muutaman tunnin kuluttua lähtisimme kotiin päin. Esther oli ostanut meille nepalilaiset kalenterit ja kirjoitti niihin meille muistot. Estherin vanhempi tytär oli myös kotona. Oli todella vaikea jättää hyvästit Estherille, kun hän oli pitänyt meistä niin hyvää huolta. Annoimme Estherille muistoksi korvakorut ja teettämämme T-paidan, jossa luki suomeksi edessä "maailman paras nepaliäti" ja takana "NAMASTE!".

Kävimme hakemassa tavaramme guest houselta ja änkeydyimme kahteen taksiin. Tavaraa oli aivan älyttömästi ja matkalaukut nostettiin taksien katoille keikkumaan. Meidän taksin katolla olleet laukut sidottiin kiinni kengännauhalla ja koko matkan lentokentälle jännitimme pysyvätkö laukut kyydissä. Selvisimme kuitenkin kentälle ehjin nahoin ja kaikki tavaratkin saimme mukaan. Selvisimme turvatarkastuksista hyvin ja saimme chekattua painavat laukut Suomeen asti onneksi. Lentokin oli ajallaan onneksi, sillä kuuma oli, kun oli joutunut hieman kerrospukeutumaan kun kaikki vaatteet eivät muuten olisi mahtunut mukaan.

Meillä oli Dohassa taas vaihto ja se sujui hyvin vaikkakin väsyneesti. Jo siinä vaiheessa oli unen omainen tunnelma, että oli todella ollut kolme kuukautta poissa kotoa ja nyt oli jo niin lähellä menossa kotiin. Seuraava lento Ruotsiin sujui myös hyvin ja unisissa merkeissä. Ruotsissa oli todella kummallista, kun siellä oli lunta ja todella modernia kaikki. Chekkasimme itsemme viimeiselle lennolle kotiin. Emme saaneet vierekkäisiä paikkoja, koska kone oli aivan täysi. Siinä vaiheessa täytyi jo skarpata mitä puhui, koska useampi saattoi ymmärtää mitä puhuimme. LEnto oli myöhässä melkein tunnin, mutta siinä vaiheessa pitkää kotimatkaa se ei tuntunut miltään. Koti oli jo niin lähellä.

Suomeen tultaessa oli todella epätodellinen olo. Ainoa asia mitä enää piti jännittää, oli se tulisivatko meidän laukut perille. Onneksi ne tulivat! Pakkasimme tavarat kärryihin ja sanoimme toisillemme heipat ennen kuin menimme perheitämme vastaan. Isä oli minua vastassa ja lähdimme kohti Puistolaa. Heti ensiksi piti esitellä tavaroita joita oli ostanut ja seuraavaksi saunaan. Niin oli tämän tytön maailman matkailu tältä erää ohi. Taskuun jäi paljon uusia kokemuksia, muistoja ja ystäviä.

Kotiin paluun jälkeen oli vaikeampaa sopeutua takaisin Suomeen kuin Nepaliin aikanaan. Kun menin bussilla Suomessa ensimmäisen kerran takaisin tulon jälkeen meinasin ajaa kotipysäkkini ohi, koska en muistanut että olisi pitänyt painaa jotain nappulaa. Kaikki näytti todella teknologiselta ja modernilta. Ihmiset pukeutuivat mustaan ja koko katukuva oli hyvin väritön. Ihmiset olivat myös tylympiä. Onneksi oli tulossa joulu ja ihmisillä oli sentään välillä joulumieltä.
Kaikesta huolimatta oli hienoa olla matkalla, mutta vielä hienompaa olla kotona. Toivottavasti vielä joku päivä pääsen lähtemään takaisin Nepalin ihmeelliseen maailmaan!

Chitwana

Viimeinen viikko kaynnistyi maanantaina taalla Nepalissa! Nopeasti on aika mennyt! Oltiin varattu jo lokakuun lopussa pakettilomareissu etela-Nepaliin, Chitwaniin. Chitwanissa on Nepalin vanhin kansallis/luonnonpuisto, joka on perustettu vuonna 1973. Luonnonpuiston alueella on mahdollisuus nahda tiikereita, sarvikuonoja, norsuja, muurahaiskarhuja seka monia lintuja luonnonvaraisina. Erityisen kuuluisa se on norsujen takia, siella on mahdollista nahda vauvanorsuja, paasta norsusafarille ja uittamaan norsuja.

Tiistaina oli viimeinen todella aikainen heratys meilla taalla ja kello soi jo viidelta! Jos olisin nukkunut yksin, olisin nukkunut onneni ohi, koska en kuullut omaa, enka Annan kellon soittoa enka torkutusta! Onneksi Anna heratti minut! Syotiin aamianen yhdessa ja tavarat oli jo illalla pakattu valmiiksi. Kuudelta mentiin ulos hyiseen aamuun odottamaan kyytia, jonka piti tulla hakemaan meita kuudelta. Vaikka ollaan jo kolme kuukautta yritetty oppia nepalilaista aika kasitysta, on se suomalaisesta aikakasityksesta kaukana. Jos ollaan lahdossa jonnekin ja sanotaan, etta kuudelta tullaan hakemaan, on viisi yli kuusi jo myohassa. Soitettiin Rajille, jolta oltiin matka varattu ja han sanoi olevansa kohta perilla ja samassa kaarsi minibussi eteemme.

Pakkauduttiin minibussiin, tai oikeastaan kerrankin oli tilaa riittavasti eika tarvinnut ankeytya! Jokaiselle olisi riittanyt vaikka oma penkkirivi. Matka Thameliin sujui suht ongelmitta, vahan ennen bussille paasya meinasi paikallinen mikrobussi tulla kyljesta sisalle ja meidan kuski ei ollut rauhallisimipia kuskeja. Han blokkasi mikrobussin ja jai sanaharkkaan sen kuljettajan ja rahastajan kanssa. Yritimme kysya Rajilta mista he puhuvat han vain naytti kadella kaikki hyvin. Onneksi matkaa oli sen jalkeen jaljella enaa noin 50 metria. Se meni pienessa kilpa-ajossa mikrobussin kanssa.

Raj saattoi meidat bussille ja antoi tarvittavat liput ja laput meille. Saatiin onneksi paikat bussin etuosasta. Bussissa oli todella kylma ja hytistiin jaassa luita ja ytimia myoten, vaikka oli takki paalla ja monta paitaa. Taukoja oli matkalla vain yksi ja tauko oli Highway Garden restaurantilla, joka muistutti enemman kauhu taloa kuin hotellia. Kaytiin vessassa, mutta mitaan ei oikein tehnyt mieli ostaa kun ravintolassakin oli jo outo haju. Kylmyys jatkui lahes koko matkan ajan. Vasta kun paastiin vuorten valista pois ja maisemat alkoivat muuttua pelloiksi ja kukkulat ja vuoret nakyivat kauempana, tarkeni ottaa takin pois. Jannitystakin riitti matkalle, kun kapealla tiella oli ajanut ojaan paikallisbussi ja jouduimme ohittamaan sen rotkon puolelta. Alhaalla virtasi joki ja renkaiden alle ei jaanyt montaa senttia ylimaaraista. Onneksi siita kuitenkin kunnialla selvittiin.

Chitwanissa oli lammin ja oltiin perilla noin puoli kahden aikaan. Matka oli kestanyt kuusi tuntia kokonaisuudessaan, koska bussi lahti noin puoli tuntia myohassa. Bussilta meidat haki hotellimme jeeppi. Oli aika mahtava istua avojeepin kyydissa, katsella sinappipeltoja ja Himalajan vuoristoa, joka siinsi kaukana horisontissa. Oli jo siina vaiheessa olo, etta on lomalla.

Hotellimme sijaitsi luonnonpuiston laheisyydessa, mutta sen ulkopuolella. Parkside hotel oli hieno, siina oli kaksi rakennusta, toinen majoitukseen ja toinen ruokailuun. Meilla oli alakerrassa kaksi huonetta ja ylakerrassa yksi. Jatimme tavarat sisalle ja lahdimme lounaalle. Totesimme, todella ottaneemme pakettiloman, milla ei tarvitse miettia mitaan, koska ruuat vain ilmestyivat eteemme. Aluksi oli kasviskeittoa ja sen jalkeen kasvispihvi, hoyrytettyja kasviksia ja ranskalaisia. Ruoka oli hyvaa, vaikka ranskalaisia ei tassa maassa osata tehda..

Ruuan jalkeen lahdettiin kavelemaan oppaan, Ramin, kanssa lahiymparistoon. Kaveltiin pienen metsan lapi ja tultiin joelle. Aurinko oli jo aika alhaalla ja kaksi naista oli joella pesemassa pyykkia. Aurinko heijastui joen pinnasta ja maisemat olivat upeat. Kaveltiin pellon poikki norsutalleille ja matkalla ylitettiin pieni oja tukkia pitkin, onneksi pysyin tasapainossa!

Norsuja oli talleilla noin kymmenkunta, jokaisella oli oma katos, jonka alla ne seisoivat. Ne olivat kytketty joko yhdesta tai kahdesta etujalasta paksulla ketjulla jykevaan paaliin kiinni. Norsut olivat intian norsuja, nimensa ne ovat saaneet osittain siksi, koska niiden korva muistuttaa kovasti Intian karttaa. Intian norsuilla vain uroksilla on torahampaat ja naarailla ei ole. Vaikka urosten torahampaat on usein sahattu osittain poikki, etteivat ne vahingoittaisi ketaan tai mitaan.

Kauaa emme ehtineet norsutalleilla olemaan, kun Ram alkoi hoputtaa meita eteenpain joelle. Alkuun emme tajunneet miksi lahdimme niin kiirella, kun otimme innoissamme valokuvia, mutta syy selvisi nopeasti kun tormasimme vastaantulijoihin, jotka myos hoputtivat. Joella oli sarvikuono ruokailemassa. Kun paasimme joelle, oli aivan uskomatonta nahda edessaan noin kymmenen metrin paassa oikea sarvikuono. Sarvikuonoilla ei ole hyva nako ja sen takia ne eivat metsiin juuri tule ja ruokailevat joen vierustoilla tai kahlaavat joessa. Katselimme aikamme 400kg sarvikuonoa ja Ram sanoi, etta jos se lahtee nousemaan rannalle, meidan pitaa lahtea juoksemaan. Jatkoimme katselua, sarvikuono tuli lahemmas rantaa, katsoimme opasta, mutta han ei sanonut mitaan. Sarvikuono nousi rannalle jonkun matkan paassa ja opas sanoi juoskaa!

Tilanne oli jotenkin hupaisa, koska meilla olisi ollut aikaa peraantya, mutta odotettiin siihen asti etta se todella nousi vedesta. Tarkkailimme sita niin pitkaan kuin mahdollista. Vasta kun olimme juosseet laheiseten puiden valiin pysahdyimme ja nauroimme tilanteen epatodentuntuisuutta. Olemme niin lahella oikeaa sarvikuonoa eika siina vaiheessa edes tajunnut tilanteen vaarallisuutta ja riskien mahdollisuutta. Tarkkailimme viela jonkun aikaa puiden suojista sarvikuonoa ja sen ruokailua, se ei ollut onneksi kiinnittanyt meihin mitaan huomiota.

Lahdimme takaisin pain norsujen talleille, matkalla Ram naytti meille pienen kasvin, jonka lehtia koskettaessa lehti meni yhteen tehden namaste tervehdyksen. Kasvin nimi oli kai Mimosa. Se oli pieni ja aika aluskasvillisuutta. Joitain lintuja naimme myos, ainakin yhden kotkan joka liiteli taivaalla. Maisemat muistuttivat kovasti Afrikkaa ja tulikin olo, etta olen Afrikassa enka Nepalissa.

Norsutalleilla naimme, kuinka norsuille tehtiin heinasta ja riisista voileipia. Heinat taiteltiin kupiksi, sisaan laitettiin riisia ja se kierrettiin kiinni heinalla. Kaikki norsujen voileivat tehtiin kasin ja yksi norsu syo 250kg paivassa. Vetta yksi norsu juo noin 90 litraa paivassa ja norsun karsaan mahtuu kerrallaan noin 40 litraa vetta.

Norsutallien jalkeen kaveltiin pienen kylan lapi takaisin hotellille ja olikin jo iltaruuan aika. Auringonlaskua emme ehtineet kunnolla nakemaan, mutta aurinko kultasi todella upeasti vuoristoa horisontissa. Iltaruuaksi oli riisia, papumuhennosta, kasviscurrya ja tulista tahnaa. Ruoka oli muuten hyvaa, mutta riisin sekaan oli laitettu kookoksen paloja! Oli helppoa kun ei taaskaan tarvinnut miettia, mita sita tilaisi.

Ruuan jalkeen meilla lahti kuljetus kohti kylaa lava-autolla. Istuttiin lavalla pimeassa eika oikein nahty mihin meita pomppuista tieta pitkin vietiin. Kohta tulimme kylan keskustaan ja matkalla ohitimme porukan poikia, joilla oli valkoiset housut jalassa. Olimme menossa katsomaan Tharu heimon tanssiesitysta, Tharu heimo on alueen alkuperaisheimo. Totesin muille, etta ovatkohan nuo kohta esiintymassa meille. Ja niinpa kavikin, etta samat pojathan ne olivat.

He esittivat erilaisia tansseja perinteisen rumpumusiikin tahdissa. Osassa heilla oli kepit mukana, joita he rytmikkaasti kalistivat joko yhteen tai toisten keppeihin. Koreografiat oli aika paata huimaavia ja tuntui, etta kohta on jollakin silma puhki tai keppi muuten osuu jonnekin vaaraan paikkaan. Niin ei kuitenkaan kaynyt. Iltaan kuului ryhmatanssien lisaksi muutama yksilotanssi, kahdessa tanssittiin pelkan kepin kanssa ja sita pyoritellen, viimeinen yksilotanssija heilutteli keppia, jossa oli tuli molemmissa paissa. Oli aika upean nakoista. Esityksen jalkeen mentiin samalla lava-autolla hotellille, tilattiin iso kannu kaakaota ja pelattiin korttia.

Keskiviikko aamuna heratys oli seitsemalta. Yo oli ollut paljon lampoisempi nukkua kuin Kathmandussa ja siihen vaikutti myos se, etta nukuttiin Kiiran kanssa siskonpedissa. Aamiaistakaan ei tarvinnut itse valita, ainoastaan juoko teeta vai kahvia. Aamiaiseksi oli paahtoleipaa, munakasta ja perunapaistosta. Aamiaisen jalkeen mentiin jeepilla noin 15 min matka norsusafarin lahtopaikalle. Siella odotteli seitseman norsua, osan selassa oli jo ihmisia.

Norsun selkaan mentiin laiturilta, joka oli norsun korkuinen. Sinne mentiin tikkaita pitkin. Norsun selassa oli puinen kehikka jonka ulkopuolelle laitettiin jalat roikkumaan ja pehmusteena oli patjoja. Yhden norsun selkaan mahtui aina nelja ihmista. Meidan norsun nimi oli Lakikali. Norsun kyydissa hotkyi aika paljon ja tuli olo, etta olisi jossain aallokossa. Nopeasti siihen kuitenkin tottui, eika keikkumista edes huomannut. Ensin mentiin pienen joen yli ennen viidakkoon menoa. Viidakossa nahtiin yksi metsakauris tai joku vastaava puskassa. Kun tultiin ruoho aukealle, alkoi norsuajurimme osoittelemaan ruohikkoon. Siella oli kaksi sarvikuonoa, aiti ja lapsi, jotka olivat ruokailemassa.

Oppaamme vihelteli ja ujelsi muille norsukuskeilla ja hekin keraantyivat sarvikuonojen ymparille. Ruohikko oli todella pitkaa, melkein norsujen korkuista. Norsujen avulla piirittaen he ajoivat sarvikuonot aukeammalle, josta ihmiset nakivat ne paremmin. Meilla kavi todella hyva tuuri, kun tama oli jo toinen kerta kun naimme sarvikuonoja. Jatkoimme matkaa viidakkoon ja siella naimme peuroja. Niiden lahelle emme paasseet, mutta naimme ne selvasti. Norsusafari kesti reilu tunnin. Lopussa norsumme otti kisaa toisen norsun kanssa, vaikka ei sita juoksuksi voi sanoa! Norsun selassa oli yllattavan mukava istua ja norsun iho tuntui todella hassulle, kun sita paasi kokeilemaan. Se oli pienen karhean karvan peitossa, aivan kuin kaktus. Otimme viela joitain kuvia norsujen vieressa ennen kuin lahdimme takaisin hotellille.

Hotellilla meilla oli pari tuntia aikaa vain olla. Menimme katolle mihin paistoi aurinko ja nautimme lammosta lounaaseen asti. Lounaaksi oli nuudelikeittoa ja kevatkaaryleita. Ruuan jalkeen lahdimmekin taysin vatsoin kavelemaan kohti kanoottireitin aloituspaikkaa. Onneksi matka oli vain noin 15 min kavellen. Kanootit oli veistetty yhdesta puusta ja olivat aika isoja. Istuttiin jonossa pienissa tuoleissa, joissa ei ollut jalkoja, mutta selkanoja oli. Joella naimme paljon lintuja, mutta paatarkoitus oli bongata krokotiileja. Joella asustaa kahdenlaisia krokotiileja.

Naimme pari pienta krokotiilia joen pientareella makoilemassa auringossa ja yhden vahan isomman. Lintuja naimme monenlaisia ja erivarisia ja monet tulevatkin bongaamaan erilaisia lintuja Chitwaniin. Meidan ei tarvinnut itse soutaa kanoottia, vaan meilla oli soutaja. Aina hanenkaan ei tarvinnut soutaa kun virta vei mukavasti mennessaan. Oli ihana kuunnella hiljaisuutta ja tuntui, etta kuuli omat ajatukset kunnolla ensi kertaa kolmeen kuukauteen.

Jokiajelu kanootilla kesti noin tunnin ja rantauduimme lahelle norsutalleja, mutta joen toiselle puolelle. Jaktoimme siita suoraan viidakkokavelylle. Ennen viidakkoom menoa saimme kuitenkin ohjeita, miten tulisi toimia, jos kohtaamme villielaimia. Jos kohtaisimme sarvikuonon, meidan pitaisi juosta siksaki, koska ne pystyvat juoksemaan vain suoraan tai sitten kiipeamaan puuhun tai menna ison puun taakse. Jos kohtaisimme villinorsun, pitaisi juosta, koska emme pystyisi kiipeamaan tarpeeksi nopeasti tarpeeksi isoon puuhun. Jos taas kohtaisimme muurahaiskarhun, se haluaisi todennakoisesti repia silmat paastamme ja sille pitaisi taputtaa kasia. Jos kohtaisimme tiikerin pitaisi seisahtua ja katsoa sita silmiin ja peraantya. Jos kohtaisimme minka tahansa elaimen, jolla on poikanen mukana, olisi se agressiivisempi ja pitaisi tehda namaste tervehdys ja toivoa parasta!

Nailla evailla lahdimme viidakkoon. Menimme osin polkuja pitkin, osin umpimetsassa. Lehtia oli paljon maassa ja ne kahisivat mukavasti. Emme juuri nahneet mitaan elamia, muutamaa lintua ja apinaa lukuunottamatta. Maistoimme joitain jannia marjoja, joissa oli iso kivi ja vahan syotavaa ja puiseva maku, mutta jotka olivat hammentavalla tavalla hyvia.

Viidakkokavelyn jalkeen meidan piti kahlata joen yli, otimme kengat ja sukat pois jalasta ja nostimme housun lahkeet. Vesi oli lamminta ja virtaus oli aika kova, mutta vetta oli vain polviin asti. Oli aivan mieletonta kahlata joen yli ja se on ollut ehka ainoa asia, jota olen taalla kaivannut, vesi! Nautin pienesta joen ylityksesta suunnattomasti ja naurettiin, etta tekisi kylla niin mieli menna uimaan. Ylittaessamme jokea alkoi aurinko laskemaan ja piti kiirehtia kenkia jalkaan, jotta ehtisi nakemaan laskun pellolle. Nopeasti aurinko humahti puiden taakse, aivan kuin joku olisi sen sinne narusta vetanyt.

Auringon laskun jalkeen kaveltiin takaisin hotellille ja siella meita odotti ruoka. Ruokana oli dal bhatia, se oli ihan hyvaa, mutta jalkiruuaksi tuotu paikallinen jogurtti hedelmilla vei kielen mennessaan. Ruuan jalkeen tilattiin iso kannu kaakaota ja pelattiin korttia, koska todettiin ettei pimeassa jaksa lahtea kavelemaan mihinkaan ja oli jotenkin niin lomalaisen laiska olo. Seuraavana aamuna odotti viela aikainen heratys.

Torstaina herattiin kuudelta, syotiin aamiainen ja lahdettiin seitsemalta katsomaan vauva elefantteja. Oltiin perilla hyvissa ajoin ja ehdittiin nahda muitakin elaimia, kuten pari kettua ja villisika seka joitain lintuja. Norsut tulivat metsasta kahdeksan aikaan. Ne oli viety sinne aamiaiselle jo viiden aikaan. Ne toivat mukanaan ruohoa. Nama norsut kuuluvat valtiolle, eivatka ne tee toita. Siella kasvatetaan vauvanorsuista isoja. Siella on vain aitinorsuja lastensa kanssa. Norsuja oli yhteensa ehka parikymmenta ja siella oli Nepalin ainoat norsu kaksoset ja maailmassa on vain yhdet toiset norsukaksoset niiden lisaksi. Kaksoset olivat kaksi vuotta vanhoja.

Ihmettelimme vauvoja jonkin aikaa ennen kuin suuntasimme jeepilla hotellille, missa maksoimme juomat ja otimme tavarat ja sitten olikin aika jo menna bussille. Loma oli mennyt todella nopeasti ja ensi kertaan jai odottamaan norsujen kanssa uiminen. Nyt oli bussissa onneksi hieman lampimampi, ei tarvinnut palella. Kotimatkan aikana tuli syotya viimeiset hapankorput, jotka maistuivat suorastaan taivaallisilta. Bussimatka kotiin meni nopeasti ja hyvin ilman suurempia jannitys momentteja. Nyt on enaa nelja yota jaljella hyisessa Kathmandun pakastimessa.

Viimeinen viikko Sanga-sangaissa

Maanantaina kun menin kouluun, ihmettelin miten toimistoon on ilmestynyt monia isoja säkkejä. Niissä näytti olevan vaatteita ja toisessa leluja. Iltapäivällä Esther, meidän täkäläinen koordinaattori ilmestyi koululle tyttärensä ja jonkun miehen kanssa. He keräsivät ensin alakerran pienet lapset toimistoon ja sitten isommat lapset. Kun kaikki lapset oli kerätty toimistoon ja saatu istumaan, Esther selitti heille, että he saisivat lämpimiä talvivaatteita, mutta heidän pitäisi sitten panostaa kouluun ja jatkaa koulussa käyntiä. Vaatteet annettiin vain vakituisesti koulussa käyville. Tällä viikolla on koulussa aloittanut käymään uudestaan kolme sisarusta, jotka olivat pitkään poissa, he saivat vain sukat ja pipot, mutta jos he alkavat käydä säännöllisesti koulussa hekin saavat vaatteet.

Ensin kaikille lapsille jaettiin sukat, lämpimät pörröiset sukat, pipot, pojille siniset tai mustat ja tytöille punaiset. Jokainen lapsi sai myös uuden repun, tähän mennessä osalla lapsista on ollut reppu, mutta osalla tavarat muovipussissa. Lapset saivat jokainen talvipuvun, jossa oli takki ja housut. Ne olivat kaikki melkein samanlaisia ja kun he laittoivat hupun päähän, oli takaapäin mahdoton sanoa kuka kukin on. Oli pakko nostaa lapsen päätä ja kurkistaa hupun sisään, jotta näki kuka siellä on. Puvut olivat siniset ja niissä oli karvavuori.

Lapset hihkuivat onnesta ja harjoittelivat vetoketjun kiinni laittamista sekä pistivät huppua päähän ja pois. Vanhemmat, jotka tulivat hakemaan lapsia, olivat aika ällistyneitä, mutta onnellisen näköisiä. Nimikoitiin lasten reppuja, etteivät ne heti alkuun menisi sekaisin, koska ne olivat samanlaisia, muutamissa eri väreissä. Ja myös, että vanhemmat kotona huomaisivat, että niissä on oman lapsen nimi, ettei niitä ole varastettu mistään.

Tiistaiaamuna nimikoitiin lasten pipoja, kun niitä alkoi löytyä lattialta ja yritettiin neuvoa lapsille, että laittaisivat oman piponsa suoraan reppuun, ettei se huku tai mene sekaisin. Takkeihin kirjoiteltiin myös nimiä, koska aurinkoisena päivänä ainakin yläkerran luokassa on sen verran lämmin, että takki pitää ottaa pois päältä.

Tiistaina aamulla Robina piirsi lasten jalkoja paperille ja Rajesh lähti Estherin kanssa ostamaan kenkiä lapsille. Jokainen lapsi sai uudet tarralenkkarit, jotka olivat oikeasti sopivat. Tähän asti monella on ollut vain sandaalit jalassa. Lapset katsoivat ja kokeilivat innoissaan kenkiä jalkaan ja moni halusi laittaa ne kotimatkalle jo jalkaan. Kengät osoittautuivat vain hieman epäkäytännöllisemmiksi kuin sandaalit aamun hammaspesun aikaan, koska kenkien laitossa menee kauemmin ja lapset eivät tunnista uusia kenkiään vielä niin hyvin. Ylpeitä he silti ovat uusista kengistään.

Kysyin Estheriltä, mistä rahat vaatteisiin, kenkiin ja uusiin leluihin ovat peräisin. Hän kertoi, että oli saanut Suomesta lahjoituksia, joilla pystyi kustantamaan lapsille vaatteita. Sovittiin, että tekisimme ison kiitoskortin ja siihen liittäisimme valokuvia lapsista uudet vaatteet päällä. Naureskelin vain, että minulla ei ole kuin kaksi päivää enää harjoittelua jäljellä, mutta onneksi kortin tekemiseen ei mene kauaa. Torstaina isommat lapset piirsivät kuvia kiitokseksi vaatteista. Ne joko lähetettäisiin Suomeen tai sitten niistä lähetetään valokuvat.

Torstaina jossain vaiheessa aloin ihmettelemään miksi ei ole alettu valmistaa ruokaa. Teetä kyllä juotiin päivällä, mutta kun kello tuli kaksi ja koulu loppui, totesin, ettei lounasta tule. Lähetin lapset alakertaan ja he saivat siellä samosat eli pasteijaa muistuttavat tuliset pienet ”leivokset” ja suolaista donitsi rinkilää muistuttavat jutut. Kaasu oli vain päivällä loppunut ja sitä ei saatu kun vasta iltapäivällä, joten ei pystytty valmistamaan ruokaa. Toisaalta pieni vaihtelu tekee välillä hyvää. Onneksi noita ei kuitenkaan joka päivä ole, vaikka ne hyviä olivat, mutta ne paistetaan upporasvassa. Itsekin otin, kun oli niin kova nälkä ja vitsailin jälkikäteen muille, että näinköhän toiseksi viimeisenä viikonloppuna saan vielä ruokamyrkytyksen tai jotain, koska ne olivat varmasti ostettu jostain läheisestä katukeittiöstä. Onneksi mitään ei tullut. Ja hyviä ne olivat! Se vain harmitti, että viimeinen linssiriisipapupuuro oli ollut tiistaina. Sitä tulee kyllä ikävä.

Vaan eipäs ollutkaan! Perjantaina oli yllätys ja minun viimeisen päivän kunniaksi lapsille tarjottiin lounas koulussa ja se oli sitä puuroa! Lapset piirtelivät aamulla ja minä tein kiitoskorttia vaatteista, johon liimasin valokuvia. Kahdentoista jälkeen syötiin lounas ja puoli yhden jälkeen keräännyttiin alakertaan kaikki. Lapset lauloivat muutamia lauluja ja heille selitettin, että on minun viimeinen päiväni Sanga-sangaissa. Laulun jälkeen minulle tehtiin tikha otsaan tuomaan hyvää onnea ja minulle pidettiin nepaliksi kolme kiitospuhetta. Onneksi niistä pääpointit käännettiin minulle. Kun olin saanut tikhan otsaani Rajeshilta, Soilelta ja Robinalta, sain tehdä tikhat jokaiselle lapselle.

Tikhan tekojen jälkeen sain palautepaperit, suosituskirjeen ja kolme lasten tekemää kiitoskorttia. Näiden jälkeen jaoin lapsille suklaata ja he saivat lähteä kotiin. Oltiin oltu yliaikaa melkein puolituntia. Sitten oli vielä hyvästien sanominen Rajeshille, Soilelle ja Robinalle sekä Annikalle. Oli outoa lähteä kävelemään viimeistä kertaa pois koululta ja sanoi viimeisen kerran ”namaste” lapsille. Nyt on jo kahdet hyvästit takana tältä matkalta..

Täällä on alkanut jo tulemaan kylmät yöt ja päivisinkin on viileämpi ja täkäläiset käyttävät jo talvitakkeja. Päivällä lämpötila on +20 asteen hujakoilla, mutta illalla se laskee +10 tai alle ja kivitalot vain hohkavat kylmyyttä lisää. Joitain turisteja näkee menevän shortseissa ja t-paidassa, mutta itsekin olen tainnut tottua tähän kylmyyteen ja nepalilaistua, että päivisin helposti on kaksi paitaa ja neule ja aina aamuisin villafleecetakki ja huvi sekä lapaset. Auringossa on kohtalaisen lämmin, mutta varjossa kylmä.

Taloissa ei ole minkäänlaista lämmitystä ja ne ovat kivestä tehtyjä ja tuntuu, että ne hohkaavat kylmyyttä. Iltaisin kun tullaan kotiin, ei ulkoilma tunnu muuttuvan mihinkään. Päivällä tuntuu välillä, että ulos aurinkoon pitää mennä vain lämmittelemään, koska sisällä on niin kylmä. Vaatteiden vaihto iltaisin ja aamuisin on aika tuskaa, koska ei millään haluaisi vähentää vaatetta pois. Öisin nukun peiton ja fleece huovan alla ja vaatteita olen lisännyt tasaiseen tahtiin.

Viime yönä tuli uusi vaate-ennätys, kun oli fleecehousut, tavalliset pitkikset ja olohousut, aluspaita fleecepaita, pitkähihainen, buffi kaulassa, kahdet villasukat, fleece vuoriset lapaset ja pipo. Eikä ollut yhtään liian kuuma. Taisi olla ensimmäinen yö taas hetkeen, kun ei paleltanut ollenkaan ja nukuin todella hyvin. Onneksi kylmiä öitä on jäljellä enää kahdeksan, koska kaksi yötä saamme viettää etelä Nepalissa Chitwanin luonnon puistossa. Siellä pääsemme kanoottiajelulle krokotiilien sekaan ja norsun selkään, jota olen odottanut ehkä noin kymmenen vuotta elämästäni!

Pokhara ja Sarangot

Kiiran kanssa paatettiin lahtea Pokharaan viela kolmannen kerran, koska nakemista jai. Ostettiin lentoliput tutun tutun kautta ja suhteillahan saa tassa maassa aina vahan alennusta ja kaverihintaa. Niin oli tallakin kertaa ja lahti hinnasta melkein puolet pois. Matka-ajasta lahti bussiin verrattuna 7h pois, koska lento Pokharaan kestaa vain 25 min.

Perjantai aamuna lahdettiin reput pakattuina taksilla kohti Kathmandun lentokenttaa. Matka kesti puoli tuntia, ei onneksi ollut kovia liikenne ruuhkia. Oltiin kentalla hyvissa ajoin ennen lennon lahtoa. Ensin jonotettiin hetki ensimmaiseen turvatarkastukseen, laukut ja reput piti laittaa lapivalaisulaitteeseen, mutta niita sullottiin sinne sellaisella tahdilla, etta ei varmasti kukaan voi erottaa mitaan niista.. Sitten itse mentiin metallinpaljastimen tai ainakin jonkun portin, kuka tietaa onko se taalla oikeasti edes paalla, ja sen jalkeen vartija suoritti ruumiintarkastuksen.

Lentokentalla piti maksaa veroja erikseen 170 rupiaa per henki. Sen jalkeen vasta pystyi menemaan lipputiskille nayttamaan lippuja. Saatiin pitaa reput mukana, ei tarvinnut laittaa niita onneksi ruumaan. Saatiin boarding passit, niissa ei ollut mitaan istumapaikkoja, meille vain todettiin etta yritatte paasta sitten hyville paikoille, jos haluatte nahda vuoret. Mentiin seuraavaan turvatarkastusjonoon, josta paasi lahtoaulaan. Tarkastuksessa piti avata reppu, nainen kurkisti avonaisesta repusta sisaan ja paasti eteenpain. Laukkuuni han ei edes vilkaissut. Ennen toiselle puolelle paasya tehtiin viela toinen ruumiintarkastus.

Meille oltiin sanottu, etta Pokharan lennot ovat olleet myohassa siella olleen huonon ilman takia ja meidankin lento saattaisi olla myohassa. Istuttiin penkille odottelemaan. Vahan vaille yhtatoista tuli kuulutus, etta lentomme lahtee ja meita pyydettiin siirtymaan portille numero kaksi. Siella sentaan oli kaksi eri porttia, mista lentoja lahti. Portilla tehtiin viela kolmas ruumiintarkastus ja boarding passeista repaistiin osa pois kuin jostain paasylipuista. Meidat ohjattiin bussiin, jolla meidat vietiin koneelle.

Kone oli pieni, ehka 30 paikkainen. En ole koskaan aikasemmin lentanyt pienkoneella ja kylla vahan jannitti kun kavuttiin koneen kyytiin. Toisella puolella konetta oli yksi penkkirivi ja toisella puolella oli kaksi penkkirivia vierekkain. Mentiin vierekkaisille paikoille istumaan koneen oikealle puolelle. Heti alussa ennen koneen lahtoa jaettiin pienet napostelupussit meille, siella oli kolme karkkia, pahkinapussi ja pumpulia korviin. Kun kone lahti rullaamaan kiitorataa pitkin lahtokiitoradalle alkoi jannitys nousta. Nousu meni kuitenkin hyvin ja pehmeasti eika tarvinnut edes pumpuleita tunkea korviin.

Lennon aikana ehti syoda kolme imeskelykarkkia ja juomaan pienen lasin cocista. Koko matkan ajan nahtiin ikkunasta Himalajan vuoristo, joka meni nauhana pilvien valissa! Maata ei meinannut nakya ollenkaan, mutta vuoret nakyivat ja niiden ylapuolella oli vain pilviharsoa ja sinista taivasta! Harmi etta naista nakymista ehti nauttia vain 24 min. Sitten laskeuduttiinkin jo Pokharaan! Lasku meni hyvin ja pehmeasti, mutta kylla tuntui etta talojen paalle laskeudutaan kun taloja oli niin lahella kiitorataa ja lentokenttaa! Pokharan kentta oli pienempi kuin Kathmandun ja kaveltiin vain aulan lapi ulos ja otettiin taksi Gauri Shankar guest houselle.

Gauri Shankarissa oli pihalla Harka istumassa, yksi omistajista ja han otti meidat iloisesti vastaan ja halasi vaikka edellisesta kerrasta oli kaksi viikkoa kun oltiin nahty. Han vei meidat huoneeseemme, vaikka tiesimme mika huone meilla on ja missa se on. Jatettiin tavarat huoneesen ja lahdettiin lounaalle, koska kello oli noin 12. Mentiin lounaalle samaan paikkaan, missa oltin edellisella kerralla oltu paivallisella lauantaina, koska sielta sai Chicken butter masalaa! Chicken butter masala on kanaa todella hyvasa mausteisessa, mutta ei liian tulisessa kastikkeessa!

Lounaan jalkeen kierreltiin kauppoja ja tehtiin muutamia koru ja huiviostoksia. Kaytiin taas samalla huivikauppiaalla, jolla olemme aikaisemminkin kayneet. Talla kertaa hanen vaimonsa oli kaupassa ja hanen kanssaan oli hankalampi neuvotella hinnasta ja mies oli meille sanonut joistain huiveista eri hinnan. Lopulta nainen meni hakemaan miestaan ja jonkun ajan kuluttua mies ilmestyi takahuoneesta pyyhepaalla ja partavaahdon rippeet naamalla neuvottelemaan meidan kanssa! Meni vahan jauhot suuhun, mutta saatiin silti hyvat hinnat neuvoteltua, mutta ei menty enaa uudestaan ainakaan talla reissulla siihen huivi kauppaan!

Paastyamme takaisin Gauri Shankariin vietiin tavarat huoneeseen ja silla aikaa olivat Ganga ja Sujan, trekkikaverimme tulleet myos jo guest houselle. Kysyimme mita tarvitsemme mukaan, koska emme tienneet muuta, kuin etta oltaisiin menossa Sarangotiin ja katsomaan auringon nousua ja kaytaisiin molempien poikien kotona. Pakattiin yhteen reppuun tavarat Kiiran kanssa ja otettiin laukut, seka pieni paketti Hide and Seek-kekseja, joihin olemme koukuttuneet. Ganga kantoi meidan repun, meidan ei tarvinnut itse kantaa sita.

Kaveltiin noin 10 min matka bussille, vaikka matka kesti meilla ehka vahan enemman, koska matkalla oli kojuja, joita jaimme katselemaan. Bussilla mentin ehka 10 min matka ja kun hypattiin pois, ihmeteltiin Kiiran kanssa milla tasta jatkamme, koska emme olleet tulleet juuri lahemmas Sarangotia. Gangan sedalla oli tienristeyksessa kauppa ja hanella oli myos taksi, jonka han haki jostain. Koko taksin hakemiskuvio jai meille vahan epaselvaksi, mutta hanen setansa kuitenkin ajoi meidat vuorelle. Matka kesti noin 30 min, tie oli paikoin kapea ja huonossa kunnossa, mutta onneksi ei ollut paljoa liikennetta. Maksettiin matkasta 500rs, pieni korvaus vaivannaosta hanelle.

Kun autolla ei paassyt enaa eteenpain otettiin tavarat ja jatkettiin jalkaisin. Yllattaen aloimme kapuamaan portaita, mutta onneksi oli viileampi niin oli mukavampi nousta. Portaistakin oli jo mukavat nakoalat alas Pokharan laaksoon, eika portaiden kiipeaminen kestanyt kuin puolisen tuntia. Matkalla oli kojuja, joissa myytiin koruja ja aina kun mentiin jonkun kojun ohi, vaikka emme olisi katsahtaneetkaan kojuun, kuului jostain "namaste!". Puolen tunnin nousun jalkeen tulimme yhdelle guest houselle, mista otettiin huoneet. Ensin meille ehdotettiin yhta huonetta, mutta siina ei kai ollut vessaa ja Ganga pyysi toista huonetta meille. Toinen oli vahan isompi ja siina oli oma vessa. Huoneessa oli pari sanky ja oltiin Kiiran kanssa ihan innoissaan, etta nukutaan vierekkain kuin yokylassa, koska Kathmandun kodissa emme ole huonekavereita.

Jatettiin tavarat huoneesen ja mentiin ottamaan teeta, koska ilta alkoi viilentymaan ja pimenemaan. Mentiin ylakerran tasanteelle reunapoytaan, huomattiin kylla etta poydan alla nukkui koira, mutta ei siina vaiheessa kiinnitetty siihen sen kummempaa huomiota. Saatiin masala teet ja istuttiin ja juteltiin, kun yht'akkia poydan alta alkoi kuulumaan matalaa vihaista murinaa. Samassa alkoi tulla mieleen, etta koira ei paase pois sielta ja voi kayda kohta jonkun nilkkaan kiinni! Noustiin poydasta pois ja koira tuli myos, tasanteella oli toinenkin koira ja koirat arhentelivat keskenaan. Koiria yritettiin ajaa pois, mutta toinen koirista palasi aina meidan poydan alle ja teki sen kahdesti todella huomaamatta. Taas akisti tunsi jotain pehmeaa jaloissa ja sitten murinaa. Noustiin poydasta akisti viela pariin kertaan ennen kuin koirat saatiin kokonaan hatisteltya pois.

Vaihdettiin alakertaan sisalle istumaan, ei siella hirveasti lampimampi ollut, mutta ei tuullut ja sahkotkin tulivat kohta. Tilattiin iltaruuat, otettiin Kiiran kanssa chowmeinit ja Ganga ja Sujan Dal bhatit. Pelattiin korttia sen aikaa kun ruoka tuli. Kun ruoka tuotiin oli siina taas pieni mistake. Meille tuotiin kaksi keittoa ja pitsa, joka oli ehka 15 cm halkaisijaltaan.. Ne olivat toisen poydan tilaukset, mutta olisivat varmasti olleet paremmat kuin meidan chowmeinit. Ne olivat aika suuri pettymys. Nuudelit olivat ehtineet jaahtya ja kasviksetkaan siina eivat olleet hyvia. Onneksi kuitenkin nalka lahti ja annos oli iso.

Ruuan jalkeen yritettiin opettaa joitain suomalaisia laululeikkeja, mutta taidettiin vain nayttaa koomisilta ja saatiin yleisoakin.. Taivas oli illalla pilveton ja tahdet nakyivat selvasti. Kuukin nakyi, vaikka se olikin vaarin pain oleva puoli kuu. Pokharan laakson valot nakyivat todella kauniisti alhaalla ja tuntui kuin yla- seka alapuolella olisi ollut tahti meri!

Lauantai aamuna herattiin 5.15 ja lahdettiin puoli kuuden jalkeen kapuamaan portaita nakoalapaikalle huipulle. Kapuaminen kesti ehka 10 min, mutta se meni nopeasti kun oli niin viilea, etta oli jopa mukava nousta portaita! Saatiin hyvat istuma paikat nakoalapaikalta, siella oli muitakin turisteja meidan lisaksi. Ainakin saksalaisia ja japanilaisia, joilla oli isot hienot kamerat mukanaan. Huippu on samalla myos pieni sotilasalue, mutta ei se juurikaan nakynyt muualla kuin alueelle tultaessa.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, ja taivas alkoi varjaantya punertavaksi. Puna levisi pikkuhiljaa ja edessamme oli lahes pilveton taivas ja naimme Annapurna vuoristoa, samaa jota olimme jo trekilla ihailleet! Vuorten lumiset rinteet alkoivat hiljalleen varjaantya punertaviksi sita mukaa, kun aurinko nousi. Meilla kavi kerrankin hyva tuuri, kun naimme kunnolla vuorijonon ja auringon nousevan niiden ylle. Auringon noustua, lahdimme takaisin majapaikkaamme aamiaiselle. Vatsassa jo kurnikin kovasti ja tilasimme puuroa hedelmilla, teeta ja tiibetin leipaa puoliksi.

Saimme jonkun aikaa odottaa aamiaista, mutta puuro oli kylla odottamisen arvoista! Syomme kotona joka aamupuuroa taalla ja trekilla soimme puuroa, mutta tama oli ehdottomasti paras! Itsessaan puuro oli jo todella hyvaa, mutta siina oli banaania, omenaa ja mandarinia! Se maistui niin hyvalle. Aamiaisen jalkeen lahdettiin kavelemaan tieta pitkin, joka oli muhkurainen, mutta ei ainakaan ollut nousua eika laskua. Kaveltiin nepalilaista maaseutua pitkin. Naimme matkalla kuinka peltoja kynnettiin kahden puhvelin avulla, suoraan kuin jostain Kalevalasta! Ihmiset olivat paivapuuhissaan, kuka kantoi heinaa ja kuka pesivaatteita.

Kaveltiin noin 1,5-2 tuntia ennen kuin tultiin pienelle lammelle, joka oli aika lahella Gangan kotia. Lammen aaressa oli naisia ja lapsia pesemassa vaatteita ja pestyt vaatteet olivat puskissa, puissa tai nurmikolla kuivamassa. Vesi naytti aika likaiselta, mutta kesaisin he kuulemma uivat lammessa. Lampi vain on todella syva ja vaatinut joitain hukkuneita. Kaytiin ostamassa kioskista Kiiran kassa suklaapatukoita viemisiksi lapsille.

Gangan perheen koti oli tyypillinen nepalilainen maalaistalo, savesta tehty seinat ja lattia, katto oli puurimoja. Talossa oli yksi huone, mika oli tavallaan jaettu kahteen osaan. Ovelta katsottuna oikealla puolella oli kaksi sankya vastakkain ja niiden valissa pieni kaappi. Vasemmalla puolen taloa oli lipasto, jonka paalla oli televisio ja ovea vastapaata oli avohyllykko, jossa sailytettiin parhaita astioita. Gangan isoaiti, aiti ja isa seka naapuruston eli sukulaisten lapset tulivat tervehtimaan meita. Lapsia vahan ujostutti, eika vanhempienkaan kanssa ollut yhteista kielta, koska heilla ei ole minkaanlaista koulutusta. Annettiin lapsille suklaapatukat, osa heista oli hyvin ujoja, mutta muutama oli rohkeampi. He soivat hyvalla ruokahalulla suklaapatukat.

Meille tarjottiin teeta heidan parhaista posliinikupeistaan ja sen jalkeen lounas, myoskin parhaista astioista. Soimme Kiiran kanssa kahdestaan, meille annettiin jakkarat missa istua ja poytana toimi toinen sangyista. Ruokana oli dal bhatia ja sita oli paljon! Dal bhat oli parasta, mita olemme kumpikaan matkan aikana maistaneet ja oli jotenkin todella koskettavaa, kun perhe tarjosi meille ruuan vahastaan, koska ei heilla hirveasti ylimaaraista ole! Perheella on muutamia vuohia, kanoja ja puhveli. Tapasimme myos Gauri Shankarin omistajan tytot, he asuvat Gangan naapurissa, Harka on Gangan seta. Harka kay kotona noin kerran viikossa, koska matka on sen verran pitka.

Kun olimme syoneet, menivat Ganga ja Sujan syomaan muun perheen kanssa ja Gangan sisko, 13-v ja Harkan vanhempi tytar 14-v, jaivat pitamaan meille seuraa. Juteltiin tyttojen juttuja, he kertoivat etta haaveilevat molemmat sairaanhoitajan urasta. He ihastelivat kovasti hiuksiamme ja paitojamme. Kun pojat olivat syoneet, sanoimme heipat ja lahdimme jatkamaan matkaa. Tytot tulivat saattamaan meidat tielle asti ja Harkan tytar antoi kadestaan minulle ja Kiralle ohuet kultarenkaat. Annoin omasta kadestani molemmille hopeiset vahan paksummat rannerenkaat, olin jo aikaisemmin miettinyt, etta voisin antaa ne tytoille.

Jatkettiin kavelya muhkuraisella tiella toiset noin 1,5-2 tuntia, ennen kuin tulimme "ihmisten ilmoille". Tie oli jo asfalttipaallysteinen ja siina kulki busseja. Odoteltiin bussia jonkun aikaa ja kun se tuli oli se aivan taysi. Rahastaja kysyi ankeammeko sisalle vai menemmeko katolle, katsahdimm Kiiran kanssa toisiimme ja totesimme yhteen aaneen katolle. Niinpa kapusimme metallitikkaita pitkin katolle. Katolla oli metalliputkista tehty tasanne ja pienet noin 20 cm reunat. Ei ollut mukavuudella pilattu, mutta aika huippua muuten. Ei ainakaan ollut kuuma eika tullut paha olo! Viima kavi vahasen, mutta se oli kylla taysin sen arvoista. Matka kesti noin 25 min ja kun meidan piti pysahtya ei rahastaja kuullut sita ja menimme hieman ohi siita missa meidan piti jaada. Ja pysakkejahan taalla ei juurikaan tunneta..

Kun bussi lopulta pysahtyi, kavuttiin alas katolta maksettiin ja kaveltiin jonkun matkaa taaksepain. Kavuttiin piennarta ylos ja mentiin jonkun pienen pellon lapi ja toinen pieni jyrkka kumpare ylos ja tultiin tielle akisti. Alue muistutti jollain tapaa esikaupunki aluetta. Sujanin talo oli vahan isompi kuin Gangan, eika ollut niin maalaistalo. Heilla oli enemman huoneita ja Sujanilla oli omassa huoneessaan televisio. Istuttiin etupihalla muovisilla tuoleilla ja naapuruston lapset kavivat meita ihmettelemassa. Sujan asuu aitinsa ja siskonsa, 15-v, kanssa, heidan isansa tyoskentelee Lahi-idassa ja kay harvoin kotona. Naapurissa asuu Sujanin isovanhemmat. Sujanin aiti on Gangan isoaidin sisko. Sukulaissuhteista ei taysin paasty selville, mutta tama meille selvisi. Juotiin mustaa teeta ja jotain yritettiin jutella poikien kaantaessa.

Lahdettiin kuitekin jatkamaan matkaa ja kaveltiin laheiselle buddhatemppelille. Siella piti ottaa kengat ja sukat pois jalasta sisaan mennessa ja kivilattia oli ihan tajuttoman kylma. Temppeli oli ihan hienon nakoinen ja siella oli jauhoista tehty joku varikas rakennelma. Meille ei vain oikein selvinnyt oliko silla jokin muukin funktio kuin koristeena olo. Temppelilta lahdettiin tien varteen ja talla kertaa tuli bussi juuri sopivasti. Sekin oli taysi, mutta meille oli heti selvaa etta mennaan katolle. Taman bussin katolle oli vain hankalampi paasta koska tikaat alkoivat ylempaa. Hyvin kuitenkin paastiin sinne ja matka oli vahan lyhyempi, noin 10 min. Vaihdettiin toiseen bussiin, pieneen Hiaceen ja siella saatiinkin sitten istua Kiiran kanssa sylikkain. Jaatiin bussista pois Gangan sedan kioskin luona.

Tuntui hassulta olla taas samassa lahtopisteessa, kun reilua vuorokautta aikaisemmin oltiin lahdetty sielta. Meilla oli Kiiran kanssa kova suklaavajaus ollut koko paivan, koska oltiin otettu liian vahan kekseja mukaan, joten ostettiin kioskilta suklaakekseja. Kioskilta kaveltiin Gangan omalle asunnolle noin 5 min matka. Han asuu toisen pojan kassa ja huoneessa oli yksi patja lattialla ja toinen matalan sangyn paalla. Huoneessa oli pieni naulakko ja koulukirjoja sankyjen valissa seinan vierustalla. Heilla on kaytossaan yhteisvessa ja -keittio. Gangan osuu vuokrasta on 2000rs eli noin 20 euroa, mutta taalla se on iso raha opiskelijalle ja muutenkin.

Mentiin takaisin Gauri Shankariin ja vietiin tavaramme sinne, reppu jota pojat olivat koko paivan kantaneet. Lahdettiin syomaan, vaikka oli outo tunne, etta on samaan aikaan nalka ja taysinainen olo, koska oli paivalla syonyt niin paljon! Loydettiin kiva ja halpa ravintola, otettiin Kiiran kanssa thukpat eli nuudeli keitot, kun ajateltiin ettei nyt niin paljoa tarvitse. Ainoa, etta thukpa oli suurin ja paras mita olemme matkamme aikana syoneet. Niin oli taas vatsat taynna ja vasytti.

Ruuan jalkeen mentiin Kiiran kanssa vastapaiseen supermarkettiin etsimaan Gangan siskolle, Harkan tyttarelle ja Sujanin siskolle jotain pienta kivaa kuten kynsilakkoja yms. Ekasta eika tokastakaan kaupasta loytynyt mitaan, mutta kouluttiin kaikki pienet marketit lapi ennen Gauri Shankaria ja loydettiin lopulta kynsilakat, huulirasvat ja kasvonpuhdistus aineet. Lapsille ostettiin karkkia. Annettiin pussit pojille, etta voivat vieda mukanaan. Heille tuollaiset tuotteet ovat kalliita.

Sunnuntaina syotiin aamiainen Gauri Shankarissa, puuroa hedelmilla ja mustaa teeta. Aamiaisen jalkeen lahdettiin kakkos aamiaiselle pieneen leipomoon, otettiin kahvit ja kanelikierteet seka suklaabanaanikakun pala puoliksi. Istuskeltiin kahvilla pitkaan ja lopulta lahdettiin valumaan kohti Gauria kauppojen kautta. Tehtiin viela viimeiset koruostokset. Gangalla ja Sujanilla oli koulua, naimme heidat vasta puolen paivan aikaan. Puoli kahden aikaan piti alkaa lahtea lentokentalle, koska lento lahti kolmelta. Sanoimme heipat Harkalle ja Ramille, joka on toinen omistajista ja he jo kyselivat, koska olemme tulossa takaisin.

Ganga ja Sujan saattoivat meidat kentalle ja oli outoa sanoa hyvastit, koska nama olivat ensimmaiset matkan aikana. Tasta alkaa hyvastien jattaminen ja huomaa, etta matkan loppu alkaa haamottamaan koko ajan lahempana. Lento lahti noin puoli tuntia myohassa. Pokharan kentta oli pienempi ja siella oli vain yksi ruumiintarkastus ja laukkuja ei katsottu tai lapivalaistu ollenkaan. Kentalla ei ollut kuin yksi ovi, mista kaveltiin koneelle joka odotti muutaman kymmenen metrin paassa. Istuttiin takaisin mennessa samoilla paikoilla, mutta nahtiin silti vuoret koneen vasemmalla puolella koko matkan ajan. Oli vielakin aivan uskomatonta nahda vuoret niin lahelta ja niin isoina. Lento meni hyvin ja kesti saman 25 min kuin mennessa.

Koe, piknik ja Pokhara

Harjoittelussa elämä on sujunut tasaiseen tahtiin, olen saanut olla isompien oppilaiden kanssa, kun Annika on halunnut olla alakerrassa pienempien kanssa. Paivat ovat kutakuinkin samanlaisia, lapset kopioivat vihkoihinsa sanoja tai lauseita. Harjoitteluni aikana olemme opetelleet ruuminosia, värejä, muotoja, eläimiä ja vaatteita. Marraskuun alussa Rajesh ilmoitti, että lapsille pidetään kokeet parin viikon päästä ja me tekisimme kokeet heille. Siinä vaiheessa taas huomasin, että täällä tarvitaan opettajia, enkä itse opiskele edes sellaiseksi. Laadittiin kaksi koetta yhdessä Robinan kanssa yläkerran ryhmälle, pienemmille helpompi ja isommille vaikeampi.

Alakerrassakin oli kokeet samana päivänä, mutta meillä kaikilla oli yksi ongelma kokeiden kanssa. Kaikista kokeista tuli lopulta liian vaikeita. Yläkerrassa lapset osaavat suullisesti nimetä värit, ruumiinosat, eläimet ja kaikki, mutta kirjoittaminen tökkii. Se johtuu siitä, koska he ovat tottuneet vain kopioimaan kirjaimia, eivätkä opi sanoja niistä. On vaikea yrittää selittää asioita, kun he eivät ymmärrä englantia ja Robinakaan ei puhu niin hyvää engalntia. Robinakin on opiskelija, joten yläkerrassa ei ole yhtään täysin pätevää opettajaa.

Keskiviikkona, koepäivänä kävin aamulla ottamassa kopiot kokeista lapsille. Odotettiin, että kaikki tulevat paikalle ja aloitettiin koe. Tuntui niin oudolle pitää koetta kun lapset istuvat lattialla normaalisti ja keskittymiskyky on osalla tavallisella tasolla. Heille oli kyllä kerrottu kokeesta, mutta en usko että kukaan on sanonut, että siihen pitäisi opetella asioita vihosta. Lapset ovat nopeita kopioimaan sanoja ja vaikka piirretään aina kuva viereen tai Robina selittää mitä sana tarkoittaa, lapset vain kopioivat. Tämä tuotti kokeessa ongelmia.
Suurin osa yläkerran lapsista teki helpomman kokeen, siinä piti yhdistää ruuminosa sitä tarkoittavaan sanaa, kirjoittaa numerot englanniksi 1-10, nepaliksi kirojoittaa jotain. Harva osasi sitäkään tehdä tai keskittyä. Isompien lasten kokeessa piti kirjoittaa väri laatikon viereen, joka oli sisältä väritetty, piirtää eri muotoja, kirjoittaa eläimen nimi jonka olin piirtänyt ja kirjoittaa eri ruumiin osia tikku-ukolle. Isommat pärjäsivät vähän paremmin, mutta kukaan ei hyvin. Totesimme jälkikäteen Robinan kanssa, että täytyy järjestää uusi suullinen koe.

Koulussa halutaan palkita ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tulleet lapset palkinnoilla. Meille ei vain selvinnyt järjestys, koska koe ei ollut oikein toimiva. Suullisen kokeen järjestämisestä en tiedä, mutta Robinan kanssa opittiin ainakin, että pitää ottaa toisenlaisia opetuskeinoja käyttöön, jotta saataisiin lapset ajattelemaan eikä kopioimaan.

Olen tehnyt lapsille väritystehtäviä piirtämällä kuvien ääriviivoja paperille ja käynyt kopiomassa niitä sitten lapsille. He ovat tykänneet kuvista todella paljon. Lasten piirrustustaidot ovat monesti paljon länsimaalaisia tai täkäläisiä rikkaampia lapsia alempana. Heillä ei ole kotona aina rahaa edes ruokaan, joten paperin ja kynien hankkiminen on iso asia monelle. Siksi on ihana katsoa kun he nauttivat piirtämisestä ja värittämisestä. Piirrustuskuva valikoima on tällä hetkellä kuuden kuvan kokoinen, siitä löytyy pupu, nalle, lammas, auto, vene ja kala. Kala on ollut lasten ylivoimaisin suosikki.

Koepäivän jälkeen torstaina oltiin suunniteltu lapsille piknik. Tavattiin koululla 10.30 ja lapset olivat pukeutuneet hienosti. Vaikka monella ei ole varaa juurikaan ostaa vaatteita, moni lapsi näytti laittaneen parhaat päällensä. Jokainen lapsi oli innoissaan ja hyppi ja pomppi, eivätkä he meinanneet pysyä nahoissaan. Mukana oli 18 lasta, minä, Annika, Robina, Soile, australialainen tyttö, Rajesh, hänen vaimo, äiti ja tytär sekä kaksi muuta naista. Meillä oli pikku bussi käytössä, johon ahtauduimme. Lapsia oli yhdellä penkillä aina kolme plus yksi aikuinen. Tavaraa oli aivan järkyttävä määrä mukana, kun oli ruokaa, istuin alustat ja astiat ja muut.

Nepalilainen piknik on aivan oma lukunsa! Matka piknik paikalle ei kestänyt kauaa, vietimme piknikiä puistoalueella, mutta eihän nepalilainen piknik ole mitään ilman pientä kiipeämistä. Tavaroiden kantaminen oli oma osuutensa. Meillä oli tarkoituksena syödä piknikillä aamiainen välipala ja lounas! Ajattelin suomalaiseen tapaan, että nämä ateriat koostuvat helpoista eväistä, mutta ei Nepalissa! Meillä oli mukana kaasupullo, kaasuliesi, patoja ja kattiloita sekä ruokaa vuori.

Kun pääsimme piknik paikalle, lapset olivat kuin pieniä villivarsoja kevät laitumella. Lapset saivat vapaasti leikkiä sillä aikaa kun aamiaista valmistettiin. Lapset olivat innoissaan kun Annika oli tuonut saippuakuplia Saksasta. Puhallettiin niitä ja lapset yrittivät hajottaa kuplia. Osa pelasi jalkapalloa ja osa hyppi hyppynarua. Aamiaiseksi meillä oli paahtoleipiä hillolla, kananmunia ja lämmintä maitoa. Ruoka maistui todella hyvälle ulkona retkellä! Lämmin makeutettu maitokin oli hämmästyttävän hyvää!

Aamiaisen jälkeen lapset jaettiin neljään pienempään ryhmään, keltaiseen, punaiseen, vihreään ja siniseen taloon. Lapset kisasivat ryhmissä ensin keskenään ja jokaisen ryhmän voittajat vielä keskenään. Ensimmäinen kisa oli marmolikuulan kuljetus lusikalla, jota pidettiin suussa. Minun ryhmäni voitti kisan! Seuraavassa kisassa piti potkaista pallo pieneen kivistä tehtyyn maaliin. Kisa oli tiukka, mutta minun joukkueeeni voitti senkin kisan! Voittajat saivat pienet palkinnot, ensimmäisestä kisasta voittaja sai värikynät lahjaksi ja toisesta kisasta voittaja sai pieniä kyniä.

Ennen lounasta oli välipalaksi banaania ja tuntui niin hullulta kun banaanin kuoret vain heitettiin pusikkoon, vaikka ne maatuvatkin. Välipalaa ennen tanssittiin nepalilaisen musiikin tahdissa, koska meillä oli mukana pieni kasettisoitin ja iso vahvistin. Yhdistelmä oli asteen verran koominen. Välipalan jälkeen lapset leikkivät piirileikkiä, jossa kiersi sanomalehdistä kääritty nyytti. Aina kun musiikki lakkasi, lapsi jonka kohdalla nyytti oli, sai avata yhden kerroksen, josta löytyi suklaata. Kun lapsi oli saanut suklaan, hän meni pois pelistä.

Lounasta oli aloitettu valmistamaan jo heti saapumisen jälkeen muun muassa perunoita kuorimalla. Lounaaksi oli nepalilaiseen tyyliin keitettyä riisiä, perunacyrrya, kukkakaalicurryä, porsaan lihaa ja sienikastiketta. Jälkiruuaksi oli vielä jugurttia jossa oli munkkia muistuttava pieni makea pallo. Meillä oli foliota muistuttavat kertakäyttölautaset joilta söimme. Haarukoita tai muita syömävälineitä ei ollut mukana, koska perintesesti tuollaista ruokaa syödään täällä käsin. Ei sitten muu auttanut kuin laittaa käsidesiä ja aloitta syöminen sormin. Tekniikka ei täysin ollut hallussa, mutta aika hyvin sitä ehti opetella syödessä, kun ruokaa oli vuori edessä. Nepalilaiseen kulttuuriin kuuluu myös, että ruokaa tarjotaan lisää, halusi tai ei...

Lopun ruuan kanssa sain melkein taistella, että jaksoin syödä. Tällä kertaa tuli olo, että lapset osasivat syödä huomattavasti paremmin ja siistimmin kuin minä. Tai ainakin oltiin aika samalla tasolla monen kanssa. Ruoka maistui paremmalle ulkona ja käsin syöminenkin vaikutti varmasti asiaan. Jogurtti oli pienessä muovisessa kertakäyttö mukissa, josta makea pallo oli hankala puristaa suuhun hajoittamatta mukia. Jollain tapaa kuitenkin onnistuin.

Viime viikonloppuna oltiin Pokharassa, koska meillä oli perjantai vapaata pystyttiin lähtemään sinne. Matkoihin piti varata perjantai ja sunnuntai, joten ei oltu paikan päällä kuin pe ilta ja lauantai. Bussimatkan kestoa on vieläkin vaikea tajuta, että 200km matka voi kestää kolmen tauon kanssa 7,5h! Pokharassa oltiin sovittu, että nähdään vaelluksella mukana olleet kaksi kantajaa, he olivat luvanneet toimia oppainamme viikonlopun ajan. Perjantaina käytiin hyvin syömässä ja järvellä soutamassa tai pikemminkin oltiin veneen kyydissä, jossa oli soutaja. Phewa järvi Pokharassa on Nepalin toisiksi suurin ja sekin on Suomen mittakaavassa aika pieni. Järvellä on saari , jossa on hindu temppeli. Kävimme siellä, oli aika pelottvaa mennä veneellä, kun oli jo pimeää eikä eteen nähnyt juuri yhtään. Kaupungin valot antoivat kuitenkin vähän kajastusta ja ne näyttivät todella upeilta pimeässä.

Lauantaina käveltiin koko päivä! Enemmän kuin yhtenäkään vaelluspäivänä. Lähdettiin jo aamulla yhdeksän jälkeen kävelemään kohti pienen vuoren päällä olevaa Stupaa, joka on Pokharan kuuluisin temppeli. Vauhti ei ollut päätä huimaava ja menimme osan matkasta bussilla. Bussi jätti meidät kukkulan juurelle, josta oli 2,5km kipuaminen ylös. Nousu oli meidän onneksemme loivaa ylämäkeä ja portaita ei ollut kuin loppumatkasta. Stupalta oli mahtavat näköalat Pokharan ylle. Vuorelta alas laskeuduimme portaikko reittiä ja totesimme, että onneksi emme olleet nousseet sitä! Kävimme lounaalla pienessä ravintolassa syömässä momoja ja sen jälkeen jatkoimme Devi’s fallseille, joka on kuuluisa vesiputous.

Devi’s falls on saanut nimensä sveitsiläisen naisen mukaan, joka on tippunut putoukseen ja kuollut. Monsuuni aikaan putous on kuulemma vielä vaikuttavampi. Vaikuttava putous oli nytkin ja siellä näki miten valtava voima vedellä on, kun se oli hiertänyt onkaloita ja pyöristänyt kallioita. Tien toisella puolella oli luola, josta näki putouksen sivu profiilin. Luolassa oli todella trooppisen kosteaa ja mutaista. Kenkäni olivat aivan kuin pesusienet, kannattaa ostaa halvalla ”aitoa” Pumaa... Luola oli todella vaikuttava, välillä siellä oli isompia kohtia ja välillä sai mennä jonkun käytävän melkein kaksin kerroin.

Luolalta lähdimme bussilla kohti old Pokharaa, joka ei ensi silmäyksellä vaikuttanut yhtään uutta vanhemmalta. Osa taloista alkoi myöhemmin olla vanhemman näkoisiä ja moni muistutti kummitustaloja. Ei olisi tehnyt mieli mennä niihin sisään edes päivän valossa. Monet ikkunat olivat koristeltuja ja niissä oli todella nätit ikkunaluukut. Vanhoja taloja oli myös korjailtu, tai ainakin siltä ne näyttivät. Hämärän saapuessa kävimme vielä yhdessä temppelissä, jonne piti nousta pitkät portaat! Sen jälkeen todettiin kaikki, että saa siltä päivältä portaat ja kävely loppua. Otettiin taksi takaisin järven puolelle ja mentiin syömään.

Sunnuntaina oli taas pitkä bussimatka edessä ja lauantain kävelyn jäljilta jalat olivat muutenkin kipeät, mutta sunnuntain bussissa istuminen ei auttanut lihassärkyyn, pahensi vain. Oltiin iltapäivällä takaisin Kathmandussa, koko bussimatka melkein oli mennyt nukkuessa. Jäätiin Ring roadilla pois bussista ja otettiin kaksi taksia, kun oli kuitenkin sen verran tavaraa kaikilla mukana. Mentiin syömään hyvin ja ”juhlistamaan” mukabvan viikonlopun päätöstä. Illalla piti tietenkin soittaa isänpäivä onnittelut Suomeen, koska Nepalin posti ei toimi.. Isänpäivä kortti saapuu ehkä sitten ensi isänpäiväksi perille :)

Benjihyppy ja swing

31.10. sunnuntaina herattiin aamulla klo 4, syotiin aamianen ja viidelta meita tuli hakemaan Ashis minibussilla Thameliin. Varttia vaille kuusi meidan piti olla The last resortin toimistolla, josta alkaisi 4 tunnin bussimatka kohti Tiibetin rajaa, jossa meidan oli maara hypata benjihyppy. Vaikka oli herannyt aikaisin, ei bussimatkalla oikein saanut nukuttua jannitykselta. Meita oli noin 30-35 ryhmassa ja mentiin kahdella pienehkolla turistibussilla. Tiet olivat viela pienemmat, kapeammat ja mutkittelevammat kuin Pokharaan, mutta onneksi matka meni hyvin ja paastiin perille noin kymmenen aikaan.

Benjihyppypaikka sijaitsee sillalla, joka yhdistaa kaksi kylaa toisiinsa. Heti aluksi meidan piti kavella sillan yli, jotta paasimme paikkaan missa saimme ohjeet ja missa olisi lounas. Sillalla kavellessa oli vahan epauskoinen olo, etta tastako sita pitaa hypata. En juuri jaanyt katsomaan alaspain, vaan kavelin sillan lapi toiselle puolelle aika maaratietoisesti eteenpain tujottaen.

Aluksi meidat jaettiin kahteen ryhmaan sen perusteella hyppaako swingin ja painon. Jokaiselle kirjoitettiin kateen numero eli paino ja minka tai mitka hyppaa. Meista mina, Eve ja Putte olimme ensimmaisessa, koska meilla oli molemmat hypyt varattu. Anna oli toisessa ryhmassa, koska han hyppasi vain benjin. Hypyissa auttava mies kertoi turvaohjeet ja miten tulisi kayttaytya sillalla seka hypyn jalkeen. Tasta kymmenen minuuttia ja piti jo menna sillalle. Ilma oli aika kolea eika aurinko paistanut, mutta halusin hypata t-paidassa, koska hypyt videoitaisiin ja neule olisi peittanyt kivan t-paidan, tiedan hyvin turhamaista ;)

Putte ja Eve hyppasivat ensin Swingin eli "keinu" kallioiden valissa. Minulle tuli benji ensin. Sillalla odottaessa ja katsoessa muiden menoa, tuli mieleen mitakohan sita on tekemassa. Kun minulle alettiin pukea valjaita, oli viela suht rauhallinen olo. Kun koysi kiinnitettiin jalkoihin ja kameramies kuvasi alkoi tajuta, etta kohta hypataan. Kun avustaja auttoi minut "lankulle" ja piti viela kiinni ei pystynyt enaa katsomaan alas. Katsoin tiukasti eteenpain ja vilkuilin jalkoihin kuinka paljon voi viela ottaa askelia, etta seisoo reunalla. Varmistajamies piti minusta kiinni ja han alkoi laskea: "one, two three, bungy". Samalla han paasti irti ja mitaan ajattelematta ponnistin ja hyppasin paaedella kohti alla kuohuvaa jokea. Joki tuli lahemmas ja maailma pyoriymparilla. Yritin pitaa kadet levallaan, mutta se oli yllattavan haastavaa. Maailman pyoriminen jatkui, eika koysi edes nykassyt pahasti jaloista.

Minut laskettiin hitaasti alaspain ja alhaalla olevat miehet tyonsivat minulle bambukepin, jonka avulla he vetivat minut joen reunalle ja asettivat makuulle poydan paalle. He irrottivat koyden ja painon jaloista ja sen jalkeen valjaat. Kun piti nousta poydalta ylos tarisytti jalkoja vahasen ja oli aika epauskoinen olo kun katsoi ylospain sillalle, missa ihmiset seisokelivat. Lahdin hissuksiin kulkemaan kohti portaita, jotka piti kavuta ylos kylaan. Portaat toivat elavasti mieleen vaellusviikon. En ole koskaan elamassani kavellyt yhta paljon portaita kuin taalla. Matka kesti noin 20-30 minuuttia, olihan kavuttavaakin 160m ylospain.

Ylospaastyani jouduttiin odottamaan hetken aikaa, etta kaikki olivat hypanneet, ennen kuin seuraava ryhma menisi hyppaamaan. Ihmisia alkoi kertya sillan luo ja alkuun ihmettelin miksi, kunnes tajusin sillan olevan jokapaivainen ylityspaikka kylalaisille ja hyppyjen takia silta suljetaan, ettei se keiku. Swingia odotellessa kello oli Suomessa 8.30 ja oli pakko lahettaa viesti kotiin, jos vaikka olisi aamukahvit mennyt vaaraan kurkkuun.

Kun mentiin toista kertaa sillalle oli vahan levottomampi olo, vaikka oli jo kerran tullut alas sielta. Onneksi paasin aika alkuvaiheessa hyppaamaan Swingin, ettei tarvinnut odotella pitkaan. Swing hypyssa puettiin myos valjaat, mutta koysi kiinnitettiin mahan kohdalle. Sitten otettiin koydesta kiinni ja hypattiin jalat edella alas. Vapaata pudotusta oli kauemmin kuin benjissaja minuun iski pienoinen paniikki kun vain putosi. Potkin jaloilla sailyttaakseni tasapainon, joka nayttaa hyvin hupaisalta videolta. Pudotuksen jalkeen jain keinumaan joen ylle vuorten valiin. Siina ehti katsella maisemia paljon enemman ja paremmin. Swingin jalkeen oli edessa sama puolen tunnin kapuaminen portaissa.

Ehdin ylos niin, etta nain Even ja Annan benjihypyt. Kiira ja Antti olivat meidan omia kameramiehia koko paivan ja kuvasivat lahtojamme. Lounaalle mentiin tyttojen hyppyjen jalkeen ja katsottiin samalla meista kuvatut videot. Ne olivat yllattavan hyva laatuisia ja paatin ostaa omani ja sain molemmista hypyista t-paidan kaupan paalle. Lounaan jalkeen kaytiin kahvilla ja otettiin ryhmakuva ennen kuin alkoi bussimatka kotiin. Kun kavelin takaisin joen toiselle puolelle siltaa pitkin tuli sellainen olo, etta alaspain katsominen heikottaa, kuinka olen pystynyt kahteen kertaan hyppamaan alas talta sillalta! Bussissa istuessa alkoi jo tulla epauskoinen olo, etta minako muka hyppasin benjin! Tunne oli mahtava, kun lensi ilmassa!

Karu paluu arkeen

Sunnuntaina herattiin viela rauhallisessa Pokharassa. Yon oli taas pystynyt nukkumaan ilman korvatulppia, toisin kuin Kathmandussa. Syotiin aamiainen hotellilla ja kahdeksaksi suunnatttiin jo bussille, joka veisi meidat Kathmanduun. Antti, joka oli meidan mukana vaeltamassa palaisi vasta myohemmin paivalla lahtevalla bussilla Damauliin, jossa han on Miikan kanssa tehnyt harjoittelua. Saatiin talla kertaa aivan edesta paikat, oli paljon mukavampaa mutkaisilla teilla nahda etuikkunasta ulos. Matka meni kutakuinkin musiikkia kuunnellessa ja Hide and seek-suklaakekseja popsiessa. Lounas syotiin samassa paikassa kuin Pokharaan tullessa, seisovan poydan valikoima oli kattava ja vatsa tuli tayteen. Emme menneet keskustaan asti, vaan hyppasimme ennen sita ulos ja otimme kaksi taksia, jotka vei meidat suoremmin kotiin.

Tuntui todella oudolta palata guest houselle, josta olimme olleet poissa vain viikon, mutta se tuntui kuukaudelta. Pokharan rauhallisuus, ihanat jarvimaisemat ja mahtava vaellusviikko olivat tosiaan takana. Repusta meni kaikki vaatteet suoraan likapyykkiin, hyvin yllattavaa, mutta onneksi kotona meita odotti puhtaat lakanat, kun taloudenhoitajamme oli kaynyt pesemassa ne meidan poissa ollessamme. Jos en ole aikaisemmin maininnut, meilla tosiaan on taloudenhoitaja, joka kay noin joka toinen paiva siivoamassa, pesemassa pyykit ja tiskit. Tuntuu todella oudolle, kun ei itse tarvitse siivota ja pyykit jattaa vain pesuhuoneeseen ja seuraavaksi hakee ne katolta kuivumasta.

Illalla lahdettiin syomaan, kun jaakaapissa ei ollut kuin valo ja homeinen voi odottamassa. Samalla reissulla kaytiin kylla korjaamassa tilanne.. Matkalla Jawalakheliin Eve sai puhelun ja ihmettelimme, kuinka han meni niin vakavaksi. Antti soitti ja kertoi heidan joutuneen onnettomuuteen paikkallisbussin tiputtua 50m alas rotkoon. Han oli selvinnyt potkaisemalla ikkunan rikki ja hypannyt siita ulos, mutta Miika oli jaanyt bussiin pudotuksen ajaksi. Antti oli selvinnyt pelkilla ruhjeilla ja lahtenyt rinnetta alas bussin peraan. Miika ja muut matkustajat olivat kuin ihmeen kaupalla selvinneet ja paasseet ulos bussista. Miikalla oli iso ja syva haava kadessa, johon Antti antoi rinkastaan loytyneilla villasukilla ensiapua sitomalla haavan. Kun Antti soitti, oli Miika leikkauksessa ja Antti paassyt pois sairaalasta. Karmea lopetus lomaviikolle. Ilta meni jarkyttyneissa tunnelmissa, mutta onneksi molemmat pojat selvisivat hengissa!

Maanantai meilla oli onneksi viela vapaa, olisi ollut todella karua menna toihin edellisen illan uutisten saattelemana. Lahdettiin aamusta Thameliin, jossa tavattiin Esther, joka esitteli meidat tuttavalleen Rajille, joka jarjestaa matkoja, omistaa kahvilan ja hieronta paikan. Kaytiin ensin Annan ja Even kanssa hieronnassa ja sen jalkeen tavattiin Raj, jonka kautta varattiin matka luonnonpuistoon Chitwanaan joulukuulle. Kierreltiin Thamelissa jonkun aikaa ja kaytiin varaamassa liput seuraavalle sunnuntaille benji hyppyyn ja swingiin. Paiva meni nopeasti ja illalla oli outoa menna nukkumaan, kun tiesi toiden taas jatkuvan seuraavana paivana. KAthmandun melu ja saasteet arsyttivat jo heti tullessa ja iltaisin on taas pakko laittaa korvatulpat, kun koirat aloittavat ulvontansa aina samaan aikaan kun pitaisi menna nukkumaan. Ei tietoakaan Pokharan rauhallisuudesta.

Tiistaina arki alkoi normaalisti, en meinannut mahtua aamulla bussiin, jouduin alamaen roikkumaan jalat ja kadet bussin sisapuolella, muuten ulkona. Positiivista kuitenkin oli ettei siina haissut hiki niin pahasti. Sanga-Sangaihin oli mukava palata ja lapset olivat iloisia ja innoissaan. Kaikki eivat vielakaan ollut paikalla, koska ovat todennakoisesti viela omissa kylissaan kaymassa, kun juhlakausi viela jatkuu. Lapset tuntuivat olevan levottomampia, ehka pitkan vapaan takia, mutta he eivat oikein jaksaneet keskittya mihinkaan. On myos hankalaa, kun heilla oli ollut jo kai muutama paiva koulua ja en tieda mita he silloin olivat tehneet ja koko edellisen viikon ennen vapaita olin ollut pienempien kanssa, joten olin itsekin aika pihalla kaikesta. Viikon aikana paasin kuitenkin rytmiin lasten kanssa ja kerrattiin aikaisemmin opeteltuja asioita seka opeteltiin kysymaan toisen nimea ja vastaamaan siihen.

Torstaina koulussa vieraili kaksi ukrainalaista naista, he tulivat kai vain tutustumaan, mutta palahtivat kesken tunnin ja sen jalkeen ei kylla loppu paivasta tullut yhtaan mitaan. Lapset menevat ihan sekaisin kun nakevat kameran ja naiset halusivat poseerata lasten kanssa ja ottaa kuvia. He myos kyselivat mita lapset osaavat ja kyselivat lapsilta asioita. Lapset olivat innoissaan, mutta kun naiset lahtivat toimistoon oli ihan turha yrittaa saada lapsia enaa keskittymaan kunnolla mihinkaan. Autrinko myos paistaa iltapaivisin luokkaan todella kuumasti ja aiheuttaa sekin levottomuutta ja uneliaisuutta. Valilla joku saattaa vain alkaa pilkkimaan tunnilla.

Perjantaina Anna oli mukanani tutustumassa harjoittelupaikkaani. Perjantait ovat aina mukavia, kun lapset saavat pelailla ja leikkia. En ole kuitenkaan viela taysin selvilla perjantain kulusta, koska se on joka kerta ollut erilainen. Nytkin kysyin Robinalta, mita teemme ensin ja han sanoi jotain kotitehtavista. Yritin kysya, mutta joko han ei ymmarra tai ei uskalla sanoa, koska kohauttelee olkapaitaan ja sanoo "as you wish". Tarkistin lasten kotitehtavat ja katsoin, etta Robina antoi jotain kopioitaa jollekin lapsista, joten seurasin. Jossain vaiheessa mietin, etta eiko tanaan olekaan perjantai, kun vain jatkettiin. Robina oli ottanut vilkkaimmat kanssaan toimistoon tyoskentelemaan ja kun menin kysymaan hanelta, eiko olisi aika antaa lasten jo leikkia, niin loysin hanet hassuttelemasta lasten kanssa. Johtopaatoksena tasta oletin, etta on. Paatin yrittaa opettaa lapsille leijonaa ma metsastan viela ennen leikin alkua ja pyysin Robinaa kaantamaan. Piirsin taululle paapiirtein leikin kulun, mutta en tieda eiko Robina ymmartanyt minua tai mita han sanoi lapsille, mutta lapset eivat oikein tajunneet, etta heidan pitaa toistaa. Josasin vaiheessa he tajusivat, mutta heilla meni varmasti aika ohi mita leikissa oli "tarinana", koska tulkkaus puuttui aika lailla kokonaan loppujen lopuksi. Kaikilla oli kuitenkin hauskaa ja lapsia nauratti kovasti.

Kun peliaika alkoi, pelasin kolmen tyton kanssa nepalilaista lautapelia. Aina kun aikuinen on mukana peli menee sujuvammin, mutta jos siiryy edes sivusta seuraajaksi, joutuu alkaa ratkomaan riitoja ja pitaa olla koko ajan ajatukset pelissa. Pitaa yrittaa kuunnella lasten aanensavyista ja elkeista mika on riidan aihe ja se on yllattavan vaikeaa. Muut aikuiset olivat toimistosa, mika tuntui aika hassulta. Hyvin paivasta kuitenkin selvisin ja toivottavasti en taysin epaoikeudenmukainen ollut, kun kielimuuri oli taas aika valtava.

Talla viikolla ollaan iltaisin kayty vain syomassa ja istumassa jossain, ei olla oikein mitaan kunnollista tehty. Parina iltana vain mentiin vain todella aikaisin nukkumaan, koska oli univelkaakin kertynyt. Sahko- ja vesikatkot ovat rajoittaneet hieman arkea, mutta aikalailla niihin on jo tottunut. Jos ei paase suihkuun kun on suunnitellut, ei se ole ongelma, ajattelee vain etta toivottavasti huomenna sitten. Perjantaina mentiin juhlistamaan viikonloppua taas parempaan ravintolaan, vaikka ravintola ei kovin hyvaksi osoittautunut. Olimme pyytaneet mukaan kaksi lahettiharjoittelijaakin. Hauska ilta meilla oli, vaikka ruokalistalta tilattiin sattuman varassa ruuat, kun ei niissa ollut selityksia ja tarjoilija selitti kaikista melkein samaa..

Lauantaina tavattiin Miika ja Antti, jotka olivat saapuneet Kathmanduun. Kaytiin ostamassa bussiliput Pokharaan, jonne menemme parin viikon paasta pitamaan hermolepoa ja shoppailemaan. Kaytiin syomassa ja kierreltiin Thamelissa koko paiva. Minulle on Thamelissa ja muodostunut eraan pahsmina huiveja myyvan miehen kanssa hyvat kauppasuhteet ja pitihan sita tallakin kertaa hanen luonaan kayda. Han ottaa minut aina niin ilolla vastaan ja nytkin olisi tarjonnut teeta, mutta en uskaltanut ottaa, koska on viela muistissa katukeittiosta haetun teen jalkeinen ripuli ja seuraavan paivan benji hyppy mielessa. Oltiin vasta illalla kotona ja oli aika levotonta, kun kaikkia jannitti seuraavan aamun aikainen heratys ja lahto kohti Tiibetin rajaa.