Koe, piknik ja Pokhara

Harjoittelussa elämä on sujunut tasaiseen tahtiin, olen saanut olla isompien oppilaiden kanssa, kun Annika on halunnut olla alakerrassa pienempien kanssa. Paivat ovat kutakuinkin samanlaisia, lapset kopioivat vihkoihinsa sanoja tai lauseita. Harjoitteluni aikana olemme opetelleet ruuminosia, värejä, muotoja, eläimiä ja vaatteita. Marraskuun alussa Rajesh ilmoitti, että lapsille pidetään kokeet parin viikon päästä ja me tekisimme kokeet heille. Siinä vaiheessa taas huomasin, että täällä tarvitaan opettajia, enkä itse opiskele edes sellaiseksi. Laadittiin kaksi koetta yhdessä Robinan kanssa yläkerran ryhmälle, pienemmille helpompi ja isommille vaikeampi.

Alakerrassakin oli kokeet samana päivänä, mutta meillä kaikilla oli yksi ongelma kokeiden kanssa. Kaikista kokeista tuli lopulta liian vaikeita. Yläkerrassa lapset osaavat suullisesti nimetä värit, ruumiinosat, eläimet ja kaikki, mutta kirjoittaminen tökkii. Se johtuu siitä, koska he ovat tottuneet vain kopioimaan kirjaimia, eivätkä opi sanoja niistä. On vaikea yrittää selittää asioita, kun he eivät ymmärrä englantia ja Robinakaan ei puhu niin hyvää engalntia. Robinakin on opiskelija, joten yläkerrassa ei ole yhtään täysin pätevää opettajaa.

Keskiviikkona, koepäivänä kävin aamulla ottamassa kopiot kokeista lapsille. Odotettiin, että kaikki tulevat paikalle ja aloitettiin koe. Tuntui niin oudolle pitää koetta kun lapset istuvat lattialla normaalisti ja keskittymiskyky on osalla tavallisella tasolla. Heille oli kyllä kerrottu kokeesta, mutta en usko että kukaan on sanonut, että siihen pitäisi opetella asioita vihosta. Lapset ovat nopeita kopioimaan sanoja ja vaikka piirretään aina kuva viereen tai Robina selittää mitä sana tarkoittaa, lapset vain kopioivat. Tämä tuotti kokeessa ongelmia.
Suurin osa yläkerran lapsista teki helpomman kokeen, siinä piti yhdistää ruuminosa sitä tarkoittavaan sanaa, kirjoittaa numerot englanniksi 1-10, nepaliksi kirojoittaa jotain. Harva osasi sitäkään tehdä tai keskittyä. Isompien lasten kokeessa piti kirjoittaa väri laatikon viereen, joka oli sisältä väritetty, piirtää eri muotoja, kirjoittaa eläimen nimi jonka olin piirtänyt ja kirjoittaa eri ruumiin osia tikku-ukolle. Isommat pärjäsivät vähän paremmin, mutta kukaan ei hyvin. Totesimme jälkikäteen Robinan kanssa, että täytyy järjestää uusi suullinen koe.

Koulussa halutaan palkita ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi tulleet lapset palkinnoilla. Meille ei vain selvinnyt järjestys, koska koe ei ollut oikein toimiva. Suullisen kokeen järjestämisestä en tiedä, mutta Robinan kanssa opittiin ainakin, että pitää ottaa toisenlaisia opetuskeinoja käyttöön, jotta saataisiin lapset ajattelemaan eikä kopioimaan.

Olen tehnyt lapsille väritystehtäviä piirtämällä kuvien ääriviivoja paperille ja käynyt kopiomassa niitä sitten lapsille. He ovat tykänneet kuvista todella paljon. Lasten piirrustustaidot ovat monesti paljon länsimaalaisia tai täkäläisiä rikkaampia lapsia alempana. Heillä ei ole kotona aina rahaa edes ruokaan, joten paperin ja kynien hankkiminen on iso asia monelle. Siksi on ihana katsoa kun he nauttivat piirtämisestä ja värittämisestä. Piirrustuskuva valikoima on tällä hetkellä kuuden kuvan kokoinen, siitä löytyy pupu, nalle, lammas, auto, vene ja kala. Kala on ollut lasten ylivoimaisin suosikki.

Koepäivän jälkeen torstaina oltiin suunniteltu lapsille piknik. Tavattiin koululla 10.30 ja lapset olivat pukeutuneet hienosti. Vaikka monella ei ole varaa juurikaan ostaa vaatteita, moni lapsi näytti laittaneen parhaat päällensä. Jokainen lapsi oli innoissaan ja hyppi ja pomppi, eivätkä he meinanneet pysyä nahoissaan. Mukana oli 18 lasta, minä, Annika, Robina, Soile, australialainen tyttö, Rajesh, hänen vaimo, äiti ja tytär sekä kaksi muuta naista. Meillä oli pikku bussi käytössä, johon ahtauduimme. Lapsia oli yhdellä penkillä aina kolme plus yksi aikuinen. Tavaraa oli aivan järkyttävä määrä mukana, kun oli ruokaa, istuin alustat ja astiat ja muut.

Nepalilainen piknik on aivan oma lukunsa! Matka piknik paikalle ei kestänyt kauaa, vietimme piknikiä puistoalueella, mutta eihän nepalilainen piknik ole mitään ilman pientä kiipeämistä. Tavaroiden kantaminen oli oma osuutensa. Meillä oli tarkoituksena syödä piknikillä aamiainen välipala ja lounas! Ajattelin suomalaiseen tapaan, että nämä ateriat koostuvat helpoista eväistä, mutta ei Nepalissa! Meillä oli mukana kaasupullo, kaasuliesi, patoja ja kattiloita sekä ruokaa vuori.

Kun pääsimme piknik paikalle, lapset olivat kuin pieniä villivarsoja kevät laitumella. Lapset saivat vapaasti leikkiä sillä aikaa kun aamiaista valmistettiin. Lapset olivat innoissaan kun Annika oli tuonut saippuakuplia Saksasta. Puhallettiin niitä ja lapset yrittivät hajottaa kuplia. Osa pelasi jalkapalloa ja osa hyppi hyppynarua. Aamiaiseksi meillä oli paahtoleipiä hillolla, kananmunia ja lämmintä maitoa. Ruoka maistui todella hyvälle ulkona retkellä! Lämmin makeutettu maitokin oli hämmästyttävän hyvää!

Aamiaisen jälkeen lapset jaettiin neljään pienempään ryhmään, keltaiseen, punaiseen, vihreään ja siniseen taloon. Lapset kisasivat ryhmissä ensin keskenään ja jokaisen ryhmän voittajat vielä keskenään. Ensimmäinen kisa oli marmolikuulan kuljetus lusikalla, jota pidettiin suussa. Minun ryhmäni voitti kisan! Seuraavassa kisassa piti potkaista pallo pieneen kivistä tehtyyn maaliin. Kisa oli tiukka, mutta minun joukkueeeni voitti senkin kisan! Voittajat saivat pienet palkinnot, ensimmäisestä kisasta voittaja sai värikynät lahjaksi ja toisesta kisasta voittaja sai pieniä kyniä.

Ennen lounasta oli välipalaksi banaania ja tuntui niin hullulta kun banaanin kuoret vain heitettiin pusikkoon, vaikka ne maatuvatkin. Välipalaa ennen tanssittiin nepalilaisen musiikin tahdissa, koska meillä oli mukana pieni kasettisoitin ja iso vahvistin. Yhdistelmä oli asteen verran koominen. Välipalan jälkeen lapset leikkivät piirileikkiä, jossa kiersi sanomalehdistä kääritty nyytti. Aina kun musiikki lakkasi, lapsi jonka kohdalla nyytti oli, sai avata yhden kerroksen, josta löytyi suklaata. Kun lapsi oli saanut suklaan, hän meni pois pelistä.

Lounasta oli aloitettu valmistamaan jo heti saapumisen jälkeen muun muassa perunoita kuorimalla. Lounaaksi oli nepalilaiseen tyyliin keitettyä riisiä, perunacyrrya, kukkakaalicurryä, porsaan lihaa ja sienikastiketta. Jälkiruuaksi oli vielä jugurttia jossa oli munkkia muistuttava pieni makea pallo. Meillä oli foliota muistuttavat kertakäyttölautaset joilta söimme. Haarukoita tai muita syömävälineitä ei ollut mukana, koska perintesesti tuollaista ruokaa syödään täällä käsin. Ei sitten muu auttanut kuin laittaa käsidesiä ja aloitta syöminen sormin. Tekniikka ei täysin ollut hallussa, mutta aika hyvin sitä ehti opetella syödessä, kun ruokaa oli vuori edessä. Nepalilaiseen kulttuuriin kuuluu myös, että ruokaa tarjotaan lisää, halusi tai ei...

Lopun ruuan kanssa sain melkein taistella, että jaksoin syödä. Tällä kertaa tuli olo, että lapset osasivat syödä huomattavasti paremmin ja siistimmin kuin minä. Tai ainakin oltiin aika samalla tasolla monen kanssa. Ruoka maistui paremmalle ulkona ja käsin syöminenkin vaikutti varmasti asiaan. Jogurtti oli pienessä muovisessa kertakäyttö mukissa, josta makea pallo oli hankala puristaa suuhun hajoittamatta mukia. Jollain tapaa kuitenkin onnistuin.

Viime viikonloppuna oltiin Pokharassa, koska meillä oli perjantai vapaata pystyttiin lähtemään sinne. Matkoihin piti varata perjantai ja sunnuntai, joten ei oltu paikan päällä kuin pe ilta ja lauantai. Bussimatkan kestoa on vieläkin vaikea tajuta, että 200km matka voi kestää kolmen tauon kanssa 7,5h! Pokharassa oltiin sovittu, että nähdään vaelluksella mukana olleet kaksi kantajaa, he olivat luvanneet toimia oppainamme viikonlopun ajan. Perjantaina käytiin hyvin syömässä ja järvellä soutamassa tai pikemminkin oltiin veneen kyydissä, jossa oli soutaja. Phewa järvi Pokharassa on Nepalin toisiksi suurin ja sekin on Suomen mittakaavassa aika pieni. Järvellä on saari , jossa on hindu temppeli. Kävimme siellä, oli aika pelottvaa mennä veneellä, kun oli jo pimeää eikä eteen nähnyt juuri yhtään. Kaupungin valot antoivat kuitenkin vähän kajastusta ja ne näyttivät todella upeilta pimeässä.

Lauantaina käveltiin koko päivä! Enemmän kuin yhtenäkään vaelluspäivänä. Lähdettiin jo aamulla yhdeksän jälkeen kävelemään kohti pienen vuoren päällä olevaa Stupaa, joka on Pokharan kuuluisin temppeli. Vauhti ei ollut päätä huimaava ja menimme osan matkasta bussilla. Bussi jätti meidät kukkulan juurelle, josta oli 2,5km kipuaminen ylös. Nousu oli meidän onneksemme loivaa ylämäkeä ja portaita ei ollut kuin loppumatkasta. Stupalta oli mahtavat näköalat Pokharan ylle. Vuorelta alas laskeuduimme portaikko reittiä ja totesimme, että onneksi emme olleet nousseet sitä! Kävimme lounaalla pienessä ravintolassa syömässä momoja ja sen jälkeen jatkoimme Devi’s fallseille, joka on kuuluisa vesiputous.

Devi’s falls on saanut nimensä sveitsiläisen naisen mukaan, joka on tippunut putoukseen ja kuollut. Monsuuni aikaan putous on kuulemma vielä vaikuttavampi. Vaikuttava putous oli nytkin ja siellä näki miten valtava voima vedellä on, kun se oli hiertänyt onkaloita ja pyöristänyt kallioita. Tien toisella puolella oli luola, josta näki putouksen sivu profiilin. Luolassa oli todella trooppisen kosteaa ja mutaista. Kenkäni olivat aivan kuin pesusienet, kannattaa ostaa halvalla ”aitoa” Pumaa... Luola oli todella vaikuttava, välillä siellä oli isompia kohtia ja välillä sai mennä jonkun käytävän melkein kaksin kerroin.

Luolalta lähdimme bussilla kohti old Pokharaa, joka ei ensi silmäyksellä vaikuttanut yhtään uutta vanhemmalta. Osa taloista alkoi myöhemmin olla vanhemman näkoisiä ja moni muistutti kummitustaloja. Ei olisi tehnyt mieli mennä niihin sisään edes päivän valossa. Monet ikkunat olivat koristeltuja ja niissä oli todella nätit ikkunaluukut. Vanhoja taloja oli myös korjailtu, tai ainakin siltä ne näyttivät. Hämärän saapuessa kävimme vielä yhdessä temppelissä, jonne piti nousta pitkät portaat! Sen jälkeen todettiin kaikki, että saa siltä päivältä portaat ja kävely loppua. Otettiin taksi takaisin järven puolelle ja mentiin syömään.

Sunnuntaina oli taas pitkä bussimatka edessä ja lauantain kävelyn jäljilta jalat olivat muutenkin kipeät, mutta sunnuntain bussissa istuminen ei auttanut lihassärkyyn, pahensi vain. Oltiin iltapäivällä takaisin Kathmandussa, koko bussimatka melkein oli mennyt nukkuessa. Jäätiin Ring roadilla pois bussista ja otettiin kaksi taksia, kun oli kuitenkin sen verran tavaraa kaikilla mukana. Mentiin syömään hyvin ja ”juhlistamaan” mukabvan viikonlopun päätöstä. Illalla piti tietenkin soittaa isänpäivä onnittelut Suomeen, koska Nepalin posti ei toimi.. Isänpäivä kortti saapuu ehkä sitten ensi isänpäiväksi perille :)